Joulukalenteri

Heissulivei!

Olen ollut täällä blogissa hieman epäaktiivinen, koska työstän hieman suurempaa projektia tänne. Myös koulujutut ovat painaneet päälle: koulussa on tenttejä ja yrittäjyydessä pitäisi tehdä kuvitusta yritysideaamme...

En nyt ennen joulukuuta kuitenkaan julkaise yhtäkään novellia...

MUTTA joulukuussa saatte lukea stooreja senkin edestä! Jee ;D Tarkoitus olisi, että joulukuun jokainen päivä laittaisin pätkän jatkotarinasta eli jatkiksesta. Jatkis tulee olemaan jouluinen ja kertomaan joulumielestä ja unelmista.

Jatkikseen liittyy myös yllätys, joka on vielä vähän vaakalaudalla, että toteutuuko. En siksi kerro mihin yllätys liittyy tai mikä se on, koska jos se ei toteudu niin petytte vaan. ;)
Ei minulla sen ihmeempää nyt tällä kertaa, malttakaa mielenne ja toivottavasti eksyt tänne toisenkin kerran.

Till the next time!

Kukkakuvioinen täkki

Surullinen ja masentava. Epätosi. Unenomainen. One Shot.

Kääriydyn kukkakuvioiseen peittooni ja vajoan melkein heti syvään uneen. Univelkoja on vähän kertynyt koulun ja muiden juttujen vuoksi.

Huomaan makaavani kostealla sammalmättäällä metsässä. Ylläni on pitkä hame ja tumman sininen t-paita ja minulla on hieman kylmä. Nousen seisomaan ja katselen ympärilleni nähden vain kuusia ja mäntyjä, sekä paljon vihreitä ja ruskeita sävyjä.

”Mitä minä täällä teen?” mietin ihmeissäni ja nousen ylös. Vaikka maa allani on kostea, mutta päälläni olevat vaatteet eivät tunnu märiltä. Hieron käsivarsiani ja astelen eteenpäin etsien katseellani muita ihmisiä tai liikettä. Yhtäkkiä huomaan sinisen vilahduksen n. kymmenen metrin päässä. Hieraisen silmiäni ja katson uudestaan. En heti näe sinistä vilahdusta uudelleen, mutta kohta huomaan sinisen liikkuvan. Tajuan sinisen värin olevan jonkun hiukset, jotka heiluvat hänen juostessaan ja tuulen leijuttaessa niitä.

”Hei! Odota! Odota minua! Minne sinä juokset?” huudan lähtiessäni juoksemaan hänen peräänsä. Tyttö ei hidasta vaan juoksee vain kuulematta huutojani. Hame hankaloittaa juoksemista ja nappaan se helmasta kiinni, jotta pystyisin juoksemaan nopeammin. Tytön vauhti alkaa hidastua ja hän kohta hän pysähtyy. Tyttö horjahtaa ja ottaa tukea puusta. Hänen kauniit sinivioletit hiuksensa valahtavat hänen kasvoilleen. Tytöllä on päällään musta hame ja valkoinen t-paita. Saavutan häntä ja ollessani enää parin askeleen päässä tyttö kirjaimellisesti romahtaa istualleen nojaten puuhun. Näen hänen jalkojensa ja käsiensä arvet ja ruvet. Vasemman jalan nilkka on punaisenaan verestä ja verta valuu vuolaana pitkin nilkkaa värjäten vihreän sammaleenkin punaiseksi. Kulmani rypistyvät huolesta ja surun aalto tulvahtaa sisälläni. Kävelen tytön luokse ja kuulen hänen nyyhkyttävän. Sydämeeni särkee, ihan kuin joku löisi jääpuikon kerta toisensa jälkeen rintani läpi. Sydämeni itkee. Laskeudun kyykkyyn tytön tasolle ja kosketan hänen olkapäätään, tai yritän koskettaa. Käteni kuitenkin menee hänen lävitseen. Säikähtäneenä vedän käteni pois ja katson sitä hämmentyneenä. Tajuan, että pystyn näkemään käteni lävitse.
”Mikä minua vaivaa?” mietin säikähtäneenä. Tuon toisen käteni toisen viereen ja kääntelen niitä hämmentyneenä. Yritän uudelleen silittää tytön hiuksia, mutta se ei onnistu. Haluan lohduttaa tyttöä, haluan halata häntä ja saada hänet jälleen hymyilemään. Haluan auttaa tuota tyttöä. Mutten pysty siihen.

”Maailman hirvein tunne”, ajattelen: ”Kun haluaa auttaa, muttei pysty.” Kohta tyttö nostaa katseensa, hänen kauniita silmiään ympäröi levinneet meikit ja hänen silmistään paistaa ahdistus ja häpeä. Hän ei enää itke, mutta tiedän että hänen sisällään on vesiputous, joka pääsee valloilleen minä hetkenä hyvänsä. Tyttö nousee ylös ja kävelee lävitseni. Se tuntuu kamalalta, en halua, että lävitseni kävellään. Tyttö lähtee taas juoksemaan ja seuraan häntä. Pian olemme järven rannassa. Katon kauhuissani, kun tyttö jatkaa juoksuaan ylös kalliolle. Hän ei pysähdy ennen kuin on korkeimmalla kohdalla. Tyttö katsoo alas ja kyynel putoaa hänen silmästään rikkoen tyynen veden pinnan. Kauhuissani juoksen ylös hänen peräänsä, tietäen etten voi tehdä mitään. Juuri kun olen enää käden mitan päässä tyttö hyppää ja kuulen hennon kuiskauksen:
”Viimein.”

Pysähdyn kuin seinään ja katson työn putoamista. Kyynel valuu poskeani pitkin ja putoaa sammaleelle. Kuulen kun tyttö osuu veteen ja toinenkin kyynel valuu poskeani pitkin.
”En voi tehdä mitään, olen niin hyödytön”, ajattelen itkien: ”Minusta ei ole mihinkään kaikki vain kävelevät lävitseni.” Silloin tajuan, mitä minun täytyy tehdä, se näkyy selvänä mielessäni.

”Sinun vuoksesi”, sanon ja hyppään tytön perään.

Aamulla kukkakuvioiseen peittoon kääriytynyt tyttö ei herää herätyskellonsa ääneen. Tyttö ei tee elettäkään sammuttaakseen herätyskellon. Hänen kämppäkaverinsa kuitenkin herää ja huutaa:
”Oona! Sammuta tuo, haluan nukkua vielä kymmenen minuuttia. ”
Oona ei kuitenkaan reagoi ja kämppis joutuu nousemaan ja sammuttamaan herätyksen. Kämppis tönäisee vaaleahiuksista tyttöä kylkeen saadakseen hänet hereille. Hän koskettaa Oonan poskea ja kauhistuu sen kylmyyttä. Vaaleahiuksinen kämppis laittaa viestiä kahdelle ystävälleen ja kysyy mitä hänen pitäisi tehdä. Ystävistä toinen ei vastaa, koska hän nukkuu ja toinen, sinihiuksinen, ryntää kämppiksen luokse. Sinihiuksinen tyttö ehdottaa yksykskakkoseen soittamista ja niin he tekevät. He jäävät odottamaan ambulanssia, mutta ambulanssin tullessa, heidät käsketään kouluun.
Seuraavana päivänä kämppis saa tietää ystävänsä kuolleen aivoveritulppaan. Hän kummissaan, miten niin nuori voi saada aivoveritulpan.

Kaikki on mahdollista, niin sanotaan.

Rakkauttako?

Sisältää ruokaa, älä lue nälkäisenä. Laatu 2/5. Rakkausnovelli. Osa 1.

”Täällä on kuulemma loistavaa pastaa”, Tara sanoo avatessaan ravintolan oven. Hänen mustat korkokenkänsä kopisevat kivilattiaan, kun hän astuu sisään.

”Niin mäkin olen kuullut”, sanon astuessani pikkusisareni perässä viileästä ulkoilmasta sisälle lämpimään ravintolaan. Astelemme peremmälle maalaishenkiseen ravintolaan ja pian luoksemme tulee tummahiuksinen miestarjoilija. Hänellä on kasvoillaan pieni hymy.

”Onko teillä varausta?” ruskeasilmäinen mies kysyy kohteliaasti. Hymyilen hänelle Taran sanoessa meillä olevan varaus nimellä Kuisma. Mies ohjaa meidät tyhjään kahden istuttavaan pöytään ja koko tuon matkan tiedän hänen katsovan minua. Yritän olla näyttämättä vaivautuneisuuttani ja hymyilen vain. Mies kysyy vielä mitä haluaisimme juoda ja lähtee hakemaan punaviiniä, jota pyydämme.

”Hänhän oli hyvännäköine”, polkkatukan omistava Tara vihjailee leikkimielisesti tarjoilijan mentyä: ”Näitkö miten hän katsoi sua?”

”Haha, no jaa iha siedettävä”, naurahdan hieman vaivaantuneena ja vaivautuneisuuteni peittääkseni lisään: ”Iha söpöt suklaasilmät.”

Oikeastaan tuo mies on ihan hyvännäköinen, juuri sellainen joihin yleensä kiinnitän huomioni. Pidempi kuin minä, tumma, ehkä jopa kohtelias ja omistaa ystävälliset silmät. Hän on sellainen, joka yleensä saa sydämeni sykkimään. Tänään minua ei kuitenkaan kiinnosta. Nostan ruokalistan, jonka mies jätti pöydälle, sinisten silmieni tasolle ja tutkin sen antimia. Tunnen vatsani valituksen.

”Hiljaa”, ajattelen käskevästi ja toivon mahani osaavan olla hiljaa. Ihan kuin puhuisin koirasta, hymähdän huvittuneena ajatuksilleni.

”Meinasitko ottaa alkuruokaa?” kysyn Taralta ja nostan katseeni ruokalistasta siskooni. Hänen siniset silmänsä nousevat ruokalistasta ja kohtaavat omani.
”Juu, meinasin. Jonku keiton varmaanki”, Tara sanoo silmäillen taas ruokalistaa.
”Jaa, mäkin sitte”, sanon alkuruokaluetteloa katsellen.
”Mmm, nämä kaikki kuulostavat niin hyvälle”, ajattelen herkullisen tuoksun kantautuessa keittiöstä nenääni. Tomaattikeittoa ja tuoretta valkosipulileipää, analysoin tuoksuja.

”Kanaa vai karitsaa?” mietin itsekseni, kun tuo pitkä mies tulee takaisin mukanaan kaksi viinilasia ja pullollinen punaviiniä. Hän asettaa lasit pöydälle ja kaataa ne sopivasti täyteen. Nyökkään kiitokseksi ja pysähdyn katsoman miehen kauniita silmiä. Hänkin katsoo minua ja hänen hymynsä levenee hiukan. Kääntäessäni hämilläni katseeni takaisin ruokalistaan huomaan Taran merkitsevän katseen. Voi Tara, miksi hän aina ajattelee vain romansseja. Hän kai toivoo minunkin löytävän onnen. Itse hän on ollut pari suhteessa kolmisen vuotta nykyisen kihlattunsa kanssa. Pikkusisko, rakkaani, toivoo minunkin löytävän onnen.

”Joko olette päättäneet?” mies kysyy ja päätän nopeasti, mitä haluan. Tara ehtii vastata ensin:
”Mä ottaisin herkkusienikeittoo alkuruuaks ja pääruuaks kasvispastaa.”
”Selvä, mitä teille saisi olla?” mustapukuinen tarjoilija kysyy ja kääntää suklaisen katseensa Tarasta minuun.
”Ottaisin alkuun tomaattikeiton ja pääruuaksi vuohenjuustokanaa”, sanon ja lasken punakantisen ruokalistan kädestäni tummalle pöydälle, jota peittää kaunis vaalea liina. Siirrän liian lyhyen, nutturastani karanneen, vaalean suortuvan korvani taakse.
”Selvä eli herkkusienikeittoa ja tomaattikeittoa alkuun ja pääruuaksi kasvispastaa ja vuohenjuustokanaa”, tarjoilija tarkastaa vielä, ja nyökkäämme Taran kanssa tilauksen olevan oikein. Tarjoilija lähtee, ja Tara avaa keskustelun kysymällä opinnoistani.

Keskustelemme niitä näitä syödessämme ja nauramme Taran kissan jekuille, sekä Bellin, koirani, kommelluksille. Bell on musta, pitkäkarvainen collien pentuni, jonka ostin vihdoin pari viikkoa sitten, pitkään säästettyäni. Rakastan sitä jo nyt todella paljon ja voisin puhua siitä koko viikon putkeen. Tietysti koiran kanssa on haastavaa ja koiran omistaminen on vastuullista, mutta minä olen toivonut omaa koiraa, en edes muista kuinka kauan. Keskustelemme Taran kanssa myös lemmikin omistamisen varjopuolista, kuten aikaisista herätyksistä.

Tarjoilija yrittää, joka kerta tuodessaan annoksiamme tai kulkiessaan ohitse, flirttailla kanssani, mutta yritän pysyä etäisenä. En juuri nyt halua mitään romansseja. Mietin romansseja sitten, kun olen sillä tuulella. Juuri nyt ihmissuhde ei ole tärkeysjärjestyksessäni ensimmäisenä tai edes top viidessä.

”… Anna nosti kannun ja kahva irtos. Kaikki punane mehu oli pitki lattiaa ja hänen valkeita housujaa”, Tara selittää meidän maistellessamme viimeisiä lusikallisia mutakakuistamme ja vaniljajäätelöistämme. Repeän nauruun ja hillitsen itseni sanomalla:

”Ei saisi olla vahingoniloinen.”

”Hän lainas sitte Timolt housui loppuillaks. Isotha ne oli, mut mukavat ainaki”, Tara jatkaa ja hänen suloinen naurunsa saa minut hymyilemään vieläkin leveämmin.

Tarjoilija tulee luoksemme ja hymyilee Taran selitykselle huvittuneesti. Hän nostaa tyhjät lautaset käteensä ja jään taas katsomaan hänen silmiään.

"Ne ovat niin kauniit ja tummat, nuo haluaisin piirtää joku päivä", ajattelen ja hämilläni käännän katseeni pois tajuttuani tuijottavani. 

"Saisinko laskun? Kiitos", pyydän kohteliaasti ja lisään: "Samasta tulee ja maksan kortilla." Olen luvannut maksaa tällä kertaa, sillä on pikkusiskoni syntymäpäivä.
”Aivan, kyllä, selvä”, mies sanoo väläyttäen hymyn, joka paljastaa hänen hampaansa. Täydellisen valkoiset hampaansa, jotka valaisevat kasvoni. No ei nyt sentään, mutta ymmärtänet mitä tarkoitan.
”Miksi keskustelen itseni kanssa?” mietin huvittuneena: ”Ehkä viinilasi tai pari vähemmän olisi riittänyt.” Mies lähtee hakemaan kuittia, sekä kortinlukijaa, ja minä kaivan mustan nahkaisen lompakon käsilaukustani.

”Onneksi eilen oli palkkapäivä”, ajattelen etsiessäni pankkikorttia. Mies tulee takaisin mukanaan kuitti, jonka hän ojentaa minulle. Otan kuitin lukaisten sen läpi ja laitan korttini kortinlukijaan.
”Yli kuuskymppiä”, ajattelen kauhistuneena: ”Tässä kuussa ei paljon enempää huvitella.” Tara vetää jo takkia päälleen.

Maksu on suoritettu, ja kiitän hyvästä palvelusta. Tarjoilija toivottaa meidät tervetulleeksi uudestaan ja nousen ylös. Tarjoilijamies lähtee viemään kortinlukijaa takaisin ja palvelemaan muita asiakkaita. Tara ojentaa minulle takkini naulakosta, ja vedän sen päälleni samalla kun Tara jättää tarjoilijalle hiukan tippiä. Lähdemme kiiruhtamaan kohti bussipysäkkiä ehtiäksemme seuraavaan bussiin. Ennen kuin ehdin astua ravintolasta ulos kylmään ja pimeään syysiltaan, tunnen hennon hipaisun olkapäässäni ja käännän päätäni. Tuo mies, tarjoilijamme, tummine hiuksineen ja silmineen katsoo minua hymyillen ja kuiskaa salaperäisesti:

”Ethän heittänyt kuittia pois? Se olisi harmi.”

Hymyilen hämmentyneenä, pudistan päätäni vastaukseksi ja käännän selkäni. Kävelen ripeästi saavuttaakseni siskoni, joka kysyy minne jäin. Selitän jotain epämääräistä, mutten paljasta totuutta. Kävelemme ripeästi lähimmälle pysäkille ja nousemme bussiin, joka vie meidät kämpilleni. Bussiin astuessani mietin miehen sanoja, mitä hän oikein sanoikaan. Ja tärkeämpi kysymys, mitä hän tarkoitti.

Jatkuu...

"Olen pahoillani"

Sisältää verta ja toivottavasti kauhuakin. Julkaistu aikaisemmin. Myös jatko-osa.

Istun Kakskerran, itseäni lukuun ottamatta, tyhjässä bussissa ja katselen ikkunasta ulos. Ulkona on pimeää, enkä näe kuin oman peilikuvani ja kaukana siintäviä oransseja ja keltaisia valoja. Olin ollut Turussa ostamassa jotain natusteltavaa ja olen nyt menossa asuntolalle yksikseni. Tietääkseni muiden Saukkolan muksujen pitäisi tulla vasta seuraavana päivänä. Käännän katseeni masentavasta maisemasta kädessäni olevaan puhelimeen ja guugletan ”Disney leffat”. Aikomuksenani on katsoa joku vanha klassikko Disney, mutten ole vielä päättänyt minkä niistä katson. Yhtäkkiä kuulen metallista kolinaa ja tömähdyksen takaani ja säpsähdän, kylmäväre nousee selkää pitkin niskaani. Käännän katseeni salamana taakseni, muttei siellä ketään ole. Silmäni liikkuvat säikähtäneinä etsien bussin takaosasta liikettä, tunnen niskavillojeni nousevan pystyyn. Käännän katseeni takaisin eteen ja huokaisen syvään sulkien samalla silmäni.

”Ei siellä ketään ole”, ajattelen hämilläni ja jatkan Disney –leffojen selaamista. Vähän väliä pääni nykii taaksepäin vaikka tiedän, ettei siellä ketään ole. Olen erittäin iloinen, kun bussi kaartaa päätepysäkille ja pääsen ulos bussista. Säikähdykseni katoaa raittiissa ilmassa saman tien. Ulkoilma rauhoittaa minua aina. Olen keskittynyt selaamaan Wikipedian Disney –elokuva listaa enkä huomaa tummaa hahmoa, joka laskeutuu bussin takaoven portaita ja katoaa varjoihin takanani. En kuule hahmon kevyitä askeleita enkä huohottavaa hengitystä.

Kävelen Saukkolan mäkeä ylös katse puhelimessani ja kysyn Iinalta, minkä leffan katsoisin. En millään osaa itse päättää. Katse edelleen puhelimeni näytössä, kaivan avaimen sinapinvärisen takkini taskusta. Tungen sen ovessa olevaan reikään ja painan kahvasta. Samassa kuulen rasahduksen takaani. Säpsähdän. Olen tiputtaa puhelimeni asfalttiin. Käännyn nopeasti ympäri. Näen kiiluvat silmät, jotka tulevat lähemmäs ja lähemmäs. Vieläkin lähemmäs. Tuijotan kiiltäviä pisteitä. Pelon väreet kulkevat selässäni. Astun askeleen taaksepäin kiviportaalle ja kolautan pääni oveen.
”Ai saatana…”, kirosana karkaa suustani. Otuksen kiiluvat silmät pysähtyvät juuri valokeilan ulkopuolelle. Siristän silmiäni ja yritän erottaa otuksen ääriviivat pimeässä.

”Pekka!” huudahdan helpotuksesta, kun erotan hahmon karvaisen kuontalon. Nimensä kuulleessaan takkuturkkinen mustaruskea kissa kipittää luokseni ja kiehnää jalkaani kehräten kovaäänisesti.
”Purr, purr”, Pekka kehrää, kun kyykistyn rapsuttamaan sitä.
”Ei saa säikytellä tuolla tavalla ystäväiseni. Olisin voinut kuolla sydänkohtaukseen”, sanon pelon kadotessa ja hymyn noustessa huulilleni. Istun hetken portaalla Pekkaa rapsutellen ja sille puhellen.

Nousen ylös mennäkseni sisälle ja kuulen Pekan naukaisevan surullisesti.
”Olen pahoillani, en voi päästää sinua sisälle”, sanon ja livahdan oven raosta.

Asuntolan kulman takaa ilmestyy tummanpuhuva hahmo, jota Pekka säikähtää ja ryntää takaisin metsään. Hahmo hiipii asuntolan ovelle. Se kokeilee kahvaa, mutta ovi ei aukea. Hahmo hiipii portaiden edessä olevan ikkunan luo. Se katsoo sisälle, se katsoo vaaleahiuksista tyttöä puolittainen hymy kasvoillaan. Tyttö katoaa näkyvistä omaan huoneeseensa ja hahmo liukuu takaisin varjoihin. Hahmon huohottava hengitys ja kevyet askeleet lakkaavat kuulumasta.

Istun sängylleni ja nostan läppärin syliini. Odottaessani koneeni avautumista pelaan Subway Surfia. Koneeni herää ja etsin Googlesta suosikkielokuvasivustoni. Olen päättänyt katsoa Aladdinin. Jätän elokuvan latautumaan siksi aikaa kun teen itselleni popcorneja ja teetä.

Kävelen keittiöön, napsautan valot päälle ja kauhistun tiskipinoa tiskialtaassa.
”Hyi helevetti, iuu”, ajattelen laittaessani mikropopcorneja mikroon. Laitan vedenkeittimeen vettä kiehumaan ja haen mukini, sekä teepussin huoneestani. Odotan veden kiehumista ja tuijotan mikrossa pyörivää mikropopcorn –pussia malttamattomana. Voin jo tuntea niiden suolaisen maun kielelläni.

Kuulen naksahduksen, ihan kuin ovi olisi auennut. Kurotan nähdäkseni etuovelle näkemättä ketään tai mitään. Kohautan olkiani ja keskityn katsomaan mikrossa pyörivää pussia, joka alkaa pikkuhiljaa paisua. Kuulen taas jotain, kolahduksen. Katson taas ovelle ja huomaan toisen kengistäni kadonneen. Uteliaana hipsin ovelle päin ja huomaan kengän tippuneen portaalle. Nostan sen toisen kenkäni viereen epäluuloisena.
”Voisin vaikka vannoa, että molemmat nököttivät tässä vielä hetki sitten”, tuumin. Kuulen popcornien alkavan poksahdella ja vedenkeitin alkaa porista. Hyppelen takaisin keittiöön ja samassa valot sammuvat.
”Mitä vit***!” huudan säikähtäneenä. Sydämeni tykyttää järkyttävää tahtia ja tunnen sen jyskytyksen ohimoissani.
Hengitän syvään ajatellen:
”Rauhotu, lamppu vain paloi.” Popcornini lakkaavat poksumasta ja sammutan mikron. Ravistellen pussia vien sen sängylle koneeni viereen.

Palaan keittiöön tekemään teetä. Valot palaavat yhtäkkiä takaisin ja säikähdän sitä niin, että kaadan kuumaa vettä kädelleni.
”Saatanan saatana!” huudan ja käännyn katsomaan aulaan: ”Onko täällä joku?! Juuli, Jemina, Samuli!” En saa mitään vastausta ja kihisen kiukusta. Kaikenlisäksi kättäni polttaa ja se alkaa punertaa.
”Jos saan selville, että joku pilailee mun kustannuksella, niin se henkilö on kuollut!” ärisen yläkertaan. Käännyn takaisin ja laitan teepussin kuppiini.

Kuppi kädessäni suuntaan huoneeseeni. Keittiön pöydän kohdalla kuitenkin pysähdyn. Olen kuulevani huohottavaa ääntä. Kuuntelen, kyllä ihan selvästi joku huohottaa. Rypistän kulmiani.
”Tämä ei ole yhtään kivaa, en ole säikky, mutta voitteko lopettaa”, sanon, sillä olen ihan varma, että joku vain pilailee kustannuksellani. Jatkan matkaani, mutta parin askeleen jälkeen tunnen hipaisun olkapäässäni. Käännyn säikähtäneenä ympäri ja läikytän kuumaa teetä housuilleni.
”Au!” huudahdan ja käännän katseeni kohtaan johon teetä läikkyi. Samassa tunnen jonkun iskeytyvän pääni oikeaan sivuun ja hajoavan pirstaleiksi. Teekuppi lentää kädestäni, osuu lattiaan ja särkyy. Sirpaleet, sekä tee, leviävät pitkin lattiaa. Itse menetän tasapainoni hetkeksi, mutta saan pian palautettua sen enkä kaadu. Pitelen ohimoani yrittäen katsoa ympärilleni ja huomaan valojen sammuneen taas. Ohimossani on pieni viilto, josta valuu lämmintä nestettä silmäkulmaani. Joudun ummistamaan toisen silmäni. Pyyhkäisen nesteen pois silmäkulmastani ja käteni selkämys on punaisenaan verestä. Omasta verestäni.

”Saatanah”, kuiskaan edelleen ympärilleni vilkuillen. En edelleenkään näe ketään.
”Kuka vi*** täällä on?” mietin ja samassa jokin iskeytyy selkääni. Valahdan polvilleni kivusta huutaen. Polvieni alle jää kahvikuppini sirpaleita ja ne tunkeutuvat läpi ihostani. Kuuma tee ei yhtään helpota asiaa. Huudan entistä kovempaa. Polvieni kohdalta housuni muuttuvat punaisiksi ja polveni tuntuvat kuumilta. Lattia jalkojeni alla punertaa hiukan. Nostan katseeni jaloistani ylös ja näen edessäni seisovan mustan hahmon.

”Mitä saa***** sää oikee duunaat?” huudan: ”Ookko sää ihan sekasi?”
Hahmo purskahtaa nauruun. Ääni on matala, selkäpiitä karmiva. Pelon väreet saavat minut vapisemaan.
”Mä en oo tehnyt sulle tai kellekkään muulle mitään?!” huudan ja samassa ajatukseni täyttyvät kaikista ilkeistä asioista, mitä olen sanonut tai tehnyt:
”Tai olen, mutta en sinulle!”
Hahmon, miehen, nauru vain voimistuu. Mies kohottaa kätensä ja näen veitsenterän välähtävän huoneestani tulevasta valosta. Hän saa naurunsa hillittyä ja möreä ääni sanoo:
”Kyllä. Minä olen ihan sekaisin.”

Kauhuissani kiepahdan ympäri ja yritän nousta ylös juostakseni karkuun, mutta kipu jaloissani estää niitä liikkumasta. Kaadun pitkin pituuttani mukin sirpaleiden päälle. Kiljun. Joka puolelle pistelee ja olen ihan teessä ja veressä. Tunnen miehen jalan selkäni päällä. Hän painaa minua voimalla lattiaa vasten. Tunnen, kun kaksi kylkiluutani rasahtaa katki. Kiljun ja kurkkuuni alkaa sattua. Mies lopettaa painamisen ja ottaa kiinni hiuksistani. Hän vetää niistä saadakseen pääni ylös. Hän vain nauraa, kun kiljun ja pyydän häntä jättämään minut rauhaan. Hän istuu selkäni päälle ja rintaani sattuu. Tunnen kylmän terän kaulallani ja kauhistuneena hiljenen.
”Älä”, pyydän viimeisen kerran hiljaa kuiskaten. Mies vain nauraa ja painaa terää syvemmäs ihooni. Kyyneleet valuvat poskiani pitkin ja tunnen niiden suolaisen maun suussani.
”Luulin, että tänä iltana suolainen maku suussani olisivat popcornit eivätkä kyyneleet”, ajattelen. Mies nauraa kyynelilleni ja tunnen itseni niin avuttomaksi, niin pieneksi, niin yksinäiseksi (mikä ei ole uutta), niin olemattomaksi.
”Te kaikki, joita olen satuttanut, olen pahoillani”, kuiskaan viimeisinä sanoinani ennen kuin kylmä terä viiltää kurkkuni auki.

Tyttö lakkaa liikkumasta. Hänen silmäkulmastaan putoaa viimeinen kyynel koko ajan kasvavaan verilammikkoon. Tytön päällä ollut mies nousee ylös, pyyhkii veitsensä takkiinsa ja lähtee jättäen tytön keskelle Saukkolan lattiaa muiden löydettäväksi. Lähtiessään hän mutisee: ”Olkoon tuo varoitukseksi.”

Jatko-osa

Sunnuntaiaamu Kakskerrassa valkenee sumuisena ja kauniina. Viimeiset muuttolinnut kiitävät taivaalla ja tervehtivät huudoillaan heräileviä ihmisiä. Kello liikkuu, sumu hälvenee ja auringon keltainen valo tuo lämpöä kylmyyteen. Kello on kaksitoista ja sumu on kokonaan hälvennyt. Aurinko paistaa lähes kirkkaalta taivaalta, mutta se paistaa kylmästi. On syksy, melkein talvi jo. Ulkona on kaunista, mutta sisällä Saukkolassa näky on kaukana kauniista.

Keltainen bussi mutkittelee Myllykylän reittiä kyydissään kolme matkustajaa; vanha pariskunta, joiden hiukset ovat harmaantuneet, ja takkutukkainen tyttö, joka kuuntelee musiikkia väsyneenä. Hän on lähtenyt tänään kotoaan tavallista aikaisemmin, sillä ei kestänyt enää äitinsä jokapäiväistä valitusta tytön venytyksistä, pukeutumisesta ja kaikesta muusta mahdollisesta. Hän on matkalla Saukkolaan, asuntolaan, missä hän asuu viikot. Tyttö nojaa ikkunaan ja ummistaa silmänsä hetkeksi.
”Onneksi olen kohta perillä”, hän ajattelee ja avaa silmänsä nähdäkseen bussin kääntyvän norsun kokoisen Harjattula – kyltin kohdalta kohti Harjattulan kartanoa. Hän selaa WhatsApp keskustelua ja naurahtaa Kapserin viestille. Bussi kaartaa bussipysäkille ja tyttö sujauttaa puhelimen taskuunsa. Hän heittää repun selkäänsä ja nostaa jalkojensa vierestä suuren, painavan mustan kassin. Astuessaan ulos bussista tyttö näkee ohi menevän auton, jonka ikkunasta vaaleahiuksinen poika, Smuli, vilkuttaa hymyillen. Tyttö vilkuttaa takaisin ja lähtee kapuamaan Saukkolan mäkeä auton perässä. Päästessään ylös auto melkein peruttaa tytön päälle ja Smuli istuu portailla odottaen tyttöä. Auto kaartaa pois ja poika sytyttää tupakan. He turisevat niitä näitä; valittavat koulusta, nauravat lauantain bileiden tapahtumille ja hetken vain istuvat ihan hiljaa. Pörröinen kissa kurkistaa nurkan takaa pelokkaasti ja tyttö kutsuu sitä luokseen. Kissa epäröi ja sen silmistä voi nähdä pelon. Kohta se, Pekka, kuitenkin kipittää tytön luo ja kehrää tytön rapsuttaessa häntä.

Smuli saa tupakkansa poltettua ja he nousevat portaalta. Tyttö nostaa laukun käteensä Smulin avatessa ovea. Ennen kuin kumpikaan ehtii astua sisään, kissa livahtaa heidän edelleen. Se kuitenkin seisahtuu kynnykselle. Pekan eläimen vaistot kertovat sitä hiipimään lähemmäs, mutta pelko pitää sitä aloillaan. Smuli ja tyttö katsovat kissaa hämmentyneinä.
”Miksi se pysähtyi?” he molemmat miettivät. Sitten punainen väri kiinnittää heidän huomionsa ja he nostavat katseensa. Smulin silmät leviävät lautasen kokoisiksi ja tytön suu loksahtaa auki. Kumpikaan ei kuitenkaan päästä ääntäkään. He eivät pysty. Tyttö tiputtaa kassit kädestään ja astelee peremmälle vältellen punaisia kohtia lattiassa. Näky on punainen, punainen ja kamala. Tyttö ei ollut koskaan elämässään nähnyt niin paljon verta. Hän ei riisu kenkiä jalastaan vaan astelee lähemmäs vaaleahiuksisen tytön ruumista varoen lasinsiruja. Smuli on jäänyt taka-alalle, puhelin kädessään. Hän on sanaton, eikä kykene liikkumaan. Tyttö kyykistyy vaaleahiuksisen tytön viereen ja katsoo tämän auki olevia lasittuneita silmiä. Kuuma kyynel valuu pitkin takkutukan poskea.
”Samuli, soita yksykskakkosee”, tyttö saa sanotuksi ennen kuin hänen äänensä murtuu. Smuli näppäilee numeron ja poistuu ulos puhumaan. Tyttö ei liikahda pois vaaleahiuksisen toverinsa luota vaan katsoo tätä kuumien kyynelten valuessa pitkin poskia. Hän ei tiennyt mitä oli tapahtunut, eikä häntä juuri nyt oikeastaan kiinnostanutkaan. Häntä kiinnosti vain miksi. Sitä hän pohti, eikä keksinyt syytä. Ei tätä voinut oikeasti tapahtua, tämä on mahdotonta.

Pekka istuu edelleen aloillaan vaaleahiuksisen tytön ruumista katsellen ja värähtää, kun tuntee hennon kosketuksen korvassaan. Pekka kääntää päätään ja näkee läpi kuultavan hahmon, joka rapsuttaa korvan takaa. Pekka naukaisee hiukan pelokkaasti, mutta jokin tuossa läpikuultavassa tytössä on tuttua ja saa Pekan rauhoittumaan. Lihasten kireys häviää ja se alkaa kehrätä. Läpikuultava hahmo hymyilee ja kuiskaa:

”Hyvästi Pekka, hyvästi Saukkola, hyvästi ihanat.” Sitten tyttö katoaa ja Pekka naukaisee surumielisesti.

The End

Mielipidettä ja rakentavaa palautetta kaipaan.