Rakkauttako?

Sisältää ruokaa, älä lue nälkäisenä. Laatu 2/5. Rakkausnovelli. Osa 1.

”Täällä on kuulemma loistavaa pastaa”, Tara sanoo avatessaan ravintolan oven. Hänen mustat korkokenkänsä kopisevat kivilattiaan, kun hän astuu sisään.

”Niin mäkin olen kuullut”, sanon astuessani pikkusisareni perässä viileästä ulkoilmasta sisälle lämpimään ravintolaan. Astelemme peremmälle maalaishenkiseen ravintolaan ja pian luoksemme tulee tummahiuksinen miestarjoilija. Hänellä on kasvoillaan pieni hymy.

”Onko teillä varausta?” ruskeasilmäinen mies kysyy kohteliaasti. Hymyilen hänelle Taran sanoessa meillä olevan varaus nimellä Kuisma. Mies ohjaa meidät tyhjään kahden istuttavaan pöytään ja koko tuon matkan tiedän hänen katsovan minua. Yritän olla näyttämättä vaivautuneisuuttani ja hymyilen vain. Mies kysyy vielä mitä haluaisimme juoda ja lähtee hakemaan punaviiniä, jota pyydämme.

”Hänhän oli hyvännäköine”, polkkatukan omistava Tara vihjailee leikkimielisesti tarjoilijan mentyä: ”Näitkö miten hän katsoi sua?”

”Haha, no jaa iha siedettävä”, naurahdan hieman vaivaantuneena ja vaivautuneisuuteni peittääkseni lisään: ”Iha söpöt suklaasilmät.”

Oikeastaan tuo mies on ihan hyvännäköinen, juuri sellainen joihin yleensä kiinnitän huomioni. Pidempi kuin minä, tumma, ehkä jopa kohtelias ja omistaa ystävälliset silmät. Hän on sellainen, joka yleensä saa sydämeni sykkimään. Tänään minua ei kuitenkaan kiinnosta. Nostan ruokalistan, jonka mies jätti pöydälle, sinisten silmieni tasolle ja tutkin sen antimia. Tunnen vatsani valituksen.

”Hiljaa”, ajattelen käskevästi ja toivon mahani osaavan olla hiljaa. Ihan kuin puhuisin koirasta, hymähdän huvittuneena ajatuksilleni.

”Meinasitko ottaa alkuruokaa?” kysyn Taralta ja nostan katseeni ruokalistasta siskooni. Hänen siniset silmänsä nousevat ruokalistasta ja kohtaavat omani.
”Juu, meinasin. Jonku keiton varmaanki”, Tara sanoo silmäillen taas ruokalistaa.
”Jaa, mäkin sitte”, sanon alkuruokaluetteloa katsellen.
”Mmm, nämä kaikki kuulostavat niin hyvälle”, ajattelen herkullisen tuoksun kantautuessa keittiöstä nenääni. Tomaattikeittoa ja tuoretta valkosipulileipää, analysoin tuoksuja.

”Kanaa vai karitsaa?” mietin itsekseni, kun tuo pitkä mies tulee takaisin mukanaan kaksi viinilasia ja pullollinen punaviiniä. Hän asettaa lasit pöydälle ja kaataa ne sopivasti täyteen. Nyökkään kiitokseksi ja pysähdyn katsoman miehen kauniita silmiä. Hänkin katsoo minua ja hänen hymynsä levenee hiukan. Kääntäessäni hämilläni katseeni takaisin ruokalistaan huomaan Taran merkitsevän katseen. Voi Tara, miksi hän aina ajattelee vain romansseja. Hän kai toivoo minunkin löytävän onnen. Itse hän on ollut pari suhteessa kolmisen vuotta nykyisen kihlattunsa kanssa. Pikkusisko, rakkaani, toivoo minunkin löytävän onnen.

”Joko olette päättäneet?” mies kysyy ja päätän nopeasti, mitä haluan. Tara ehtii vastata ensin:
”Mä ottaisin herkkusienikeittoo alkuruuaks ja pääruuaks kasvispastaa.”
”Selvä, mitä teille saisi olla?” mustapukuinen tarjoilija kysyy ja kääntää suklaisen katseensa Tarasta minuun.
”Ottaisin alkuun tomaattikeiton ja pääruuaksi vuohenjuustokanaa”, sanon ja lasken punakantisen ruokalistan kädestäni tummalle pöydälle, jota peittää kaunis vaalea liina. Siirrän liian lyhyen, nutturastani karanneen, vaalean suortuvan korvani taakse.
”Selvä eli herkkusienikeittoa ja tomaattikeittoa alkuun ja pääruuaksi kasvispastaa ja vuohenjuustokanaa”, tarjoilija tarkastaa vielä, ja nyökkäämme Taran kanssa tilauksen olevan oikein. Tarjoilija lähtee, ja Tara avaa keskustelun kysymällä opinnoistani.

Keskustelemme niitä näitä syödessämme ja nauramme Taran kissan jekuille, sekä Bellin, koirani, kommelluksille. Bell on musta, pitkäkarvainen collien pentuni, jonka ostin vihdoin pari viikkoa sitten, pitkään säästettyäni. Rakastan sitä jo nyt todella paljon ja voisin puhua siitä koko viikon putkeen. Tietysti koiran kanssa on haastavaa ja koiran omistaminen on vastuullista, mutta minä olen toivonut omaa koiraa, en edes muista kuinka kauan. Keskustelemme Taran kanssa myös lemmikin omistamisen varjopuolista, kuten aikaisista herätyksistä.

Tarjoilija yrittää, joka kerta tuodessaan annoksiamme tai kulkiessaan ohitse, flirttailla kanssani, mutta yritän pysyä etäisenä. En juuri nyt halua mitään romansseja. Mietin romansseja sitten, kun olen sillä tuulella. Juuri nyt ihmissuhde ei ole tärkeysjärjestyksessäni ensimmäisenä tai edes top viidessä.

”… Anna nosti kannun ja kahva irtos. Kaikki punane mehu oli pitki lattiaa ja hänen valkeita housujaa”, Tara selittää meidän maistellessamme viimeisiä lusikallisia mutakakuistamme ja vaniljajäätelöistämme. Repeän nauruun ja hillitsen itseni sanomalla:

”Ei saisi olla vahingoniloinen.”

”Hän lainas sitte Timolt housui loppuillaks. Isotha ne oli, mut mukavat ainaki”, Tara jatkaa ja hänen suloinen naurunsa saa minut hymyilemään vieläkin leveämmin.

Tarjoilija tulee luoksemme ja hymyilee Taran selitykselle huvittuneesti. Hän nostaa tyhjät lautaset käteensä ja jään taas katsomaan hänen silmiään.

"Ne ovat niin kauniit ja tummat, nuo haluaisin piirtää joku päivä", ajattelen ja hämilläni käännän katseeni pois tajuttuani tuijottavani. 

"Saisinko laskun? Kiitos", pyydän kohteliaasti ja lisään: "Samasta tulee ja maksan kortilla." Olen luvannut maksaa tällä kertaa, sillä on pikkusiskoni syntymäpäivä.
”Aivan, kyllä, selvä”, mies sanoo väläyttäen hymyn, joka paljastaa hänen hampaansa. Täydellisen valkoiset hampaansa, jotka valaisevat kasvoni. No ei nyt sentään, mutta ymmärtänet mitä tarkoitan.
”Miksi keskustelen itseni kanssa?” mietin huvittuneena: ”Ehkä viinilasi tai pari vähemmän olisi riittänyt.” Mies lähtee hakemaan kuittia, sekä kortinlukijaa, ja minä kaivan mustan nahkaisen lompakon käsilaukustani.

”Onneksi eilen oli palkkapäivä”, ajattelen etsiessäni pankkikorttia. Mies tulee takaisin mukanaan kuitti, jonka hän ojentaa minulle. Otan kuitin lukaisten sen läpi ja laitan korttini kortinlukijaan.
”Yli kuuskymppiä”, ajattelen kauhistuneena: ”Tässä kuussa ei paljon enempää huvitella.” Tara vetää jo takkia päälleen.

Maksu on suoritettu, ja kiitän hyvästä palvelusta. Tarjoilija toivottaa meidät tervetulleeksi uudestaan ja nousen ylös. Tarjoilijamies lähtee viemään kortinlukijaa takaisin ja palvelemaan muita asiakkaita. Tara ojentaa minulle takkini naulakosta, ja vedän sen päälleni samalla kun Tara jättää tarjoilijalle hiukan tippiä. Lähdemme kiiruhtamaan kohti bussipysäkkiä ehtiäksemme seuraavaan bussiin. Ennen kuin ehdin astua ravintolasta ulos kylmään ja pimeään syysiltaan, tunnen hennon hipaisun olkapäässäni ja käännän päätäni. Tuo mies, tarjoilijamme, tummine hiuksineen ja silmineen katsoo minua hymyillen ja kuiskaa salaperäisesti:

”Ethän heittänyt kuittia pois? Se olisi harmi.”

Hymyilen hämmentyneenä, pudistan päätäni vastaukseksi ja käännän selkäni. Kävelen ripeästi saavuttaakseni siskoni, joka kysyy minne jäin. Selitän jotain epämääräistä, mutten paljasta totuutta. Kävelemme ripeästi lähimmälle pysäkille ja nousemme bussiin, joka vie meidät kämpilleni. Bussiin astuessani mietin miehen sanoja, mitä hän oikein sanoikaan. Ja tärkeämpi kysymys, mitä hän tarkoitti.

Jatkuu...