Minun oma tarinani

Tältä sivulta löydät aikajärjestyksessä pienet tarinapätkä, joita olen kirjoittanut lifestyle blogiini Life is not Easy.

Luku 1
Muutos

Kaikki oli ihan sekaisin. Vaatekaappi oli tyhjä, paria kenkiä ja talvivaatteita lukuun ottamatta, ja kaikki vaatteeni olivat pinkissä valtavassa matkalaukussa. Hyllyt olivat tyhjät ja sängynaluslaatikot oli tyhjennetty ja pakattu uudestaan. Mikään ei ollut omalla paikallaan tuossa tutussa kotoisassa ympäristössä, jossa olin asunut viimeiset viisi vuotta. Kaikki oli pakattu pois tuolta julisteilla tapetoidusta huoneesta, joka oli nähnyt minun huutavan, paiskovan, nauravan, laulavan ja itkevän. Kodiksi sitä kutsuin ja kutsun edelleen, mutta onko se enää koti, jos en asu siellä. Toisaalta koti on siellä missä sydänkin, mutta entäs jos se on kahdessa paikassa? Täällä ja siellä.

Luku 2

Uudet kuviot

Osa 1 Hyvää huomenta!

"Katso tuolla menee yksisarvisia ja tuolla on hattarapilviä", sanon vieressäni seisovalle ruskealle kissalle, joka alkaa yhtäkkiä soida. Käsken kissaa pitämään pienempää suuta, kunnes herään. Ai, se olikin vain uni.., kämppikseni herätyskellonihan se vain on, ei mikään kissa. Avaan silmäni ja katson valkoista kattoa haukotellen. Käännän kylkeä ja katson huonekaveriani, joka makaa sängyssään puhelin kädessään. Heitän peiton päähäni ja vedän ylleni matkalaukkuni päällä olevat vaatteet, jotka olin jo eilen illalla laittanut valmiiksi. Iinakin tuntuu päässeen ylös ja toivotamme toisillemme hyvät huomenet. Hyvä tästä päivästä oli tulossakin. Laahustan vessaan harjaamaan hampaani ja katselen peilistä kuvaani. Siniharmaat silmät, vaaleat kaurapellon väriset hiukset, hammastahnaa suupielissä ja suupielet kääntyneenä hymyyn, siltä minä näytän. Ainakin niin luulisin. "Olen onnellinen", ajattelen pestessäni kasvojani: "Viimeksi olin näin onnellinen näin pitkän ajan vuonna 2013". Levitän naamaani kosteusvoiteen ja illistelen pielikuvalleni, joka antaa samalla mitalla takaisin. "Ei jaksa meikata", ajattelen hymähtäen samalla: "Eikä minun tarvitsekaan. Tältä minä näytän ja jos jotakuta ei miellytä, ei se ole minun ongelmani." Kävelen ulos vessasta, nappaan violetin äitini tekemän olkalaukkuni ja suuntaan aamupalalle päärakennukseen. Ulkona on märkää ja tunnen ilmassa olevan kosteuden, sadekaan ei saisi minua lannistumaan. Ei tänään, hyräilen itsekseni Justimuksen On Erectionia, mistähän tuokin biisi on tarttunut pääkoppaani. Juu, ei mitään hajua... :DD Jätän laukkuni naulakkoon, astelen lähes tyhjään ruokalaan ja nappaan jotain terveellistä, mutta täyttävää aamupalaksi. (Pekoni on todella terveellistä, you know x) Okei, söin minä omenan ja paahtoleipää.) Istun yksikseni yhteen pitkistä pöydistä ja katselen ovelle päin. Luokkalaiseni istuvat seurakseni. Tästä tämä päivä lähtee käyntiin, hyvästä seurasta ja aamupalasta.

Osa 2 Olen ärsyttävä ja tiedän sen

Kävelemme parkkipaikan läpi kohti Keikkulaa. Smuli kävelee vierelläni ja katselen hänen päässään olevaan lakkia. Se on valkoinen Atlanta ATL lippalakki punaisella Atlanta tekstillä ja mustalla lipalla. Katselen tuota lakkia viekas hymy huulillani. Smuli tuijottaa vain puhelimensa näyttöä, eikä tajua lähestyvää vaaraa. Salaman nopeasti nappaan lakin Smulin vaaleilta kutreilta ja syöksyn karkuun. Kuulen perästäni Smulin huutavan: "Voi saatana nyt." Pysähdyn ja pyörähdän ympäri huomatakseni Smulin tulevan lakkinsa perässä. Hän saavuttaa minut ja yrittää napata lakkinsa päästäni. Olen kuitenkin nopeampi ja otan lakin oikeaan käteeni. Smuli tarttuu käteeni ja tavoittelee vapaalla kädellään lakkiaan. Nauraen heilutan lakkia hänen ulottumattomissaan. Tiedän tuon lihaksikkaan jätkän harrastaneen taistelulajeja, mutta en luovuta. Hän vääntää käteni selkäni taakse, ei se satu, mutta oloni tuntuu todella avuttomalta. Vierestä seuraava Julia vain nauraa ja sanoo: "Voi, kun olette söpöjä." Smuli vääntää kättäni hieman ja pistän vastaan kaikella tahdonvoimallani, sillä ei minulla mitään fyysisiä voimia ole. Seisomme keskellä parkkipaikkaa kiinni toisissamme ja tiedän meidän näyttävän huvittavilta. Voin päätellä sen ystäväni Julian ilmeestä. Olen luovuttaja, luuseri, ajattelen ja annan lopulta Smulin lakin takaisin. Hymyillen jatkan matkaani kohti Keikkulaa.

Osa 3 Onnettomuus

"Selviätkö sä nyt varmasti siitä hiekkatiestä?" tätini kysyy vielä, kun nousen pyöräni satulaan ja vedän hanskoja käteeni. Nyökkään ja hymyillen napsautan visiirin suojaamaan ilmassa pörrääviltä öttiäisiltä. Käännän puhelimestani volyymia kovemmalle ja Green Dayn Basket Case soi korvissani. Hiekkatie, voitettu kerran, pystyn siihen toistekin, ajattelen ja vaihdan vapaalta ykköselle. Varmana voitosta käännän kaasua ja hitaasti lähden liikkeelle. Vaihde kakkoselle ja nopeutta mittarissa just ja just 30km/h. Ensimmäinen mutka on helposti voitettu. Pudotan ykkösvaihteelle ja nopeuden 20km/h. Hallitusti selviän seuraavastakin mutkasta. Rentoudun hieman, mutta pidän katseen tiukasti edessä päin. Ohitan miehen ja naisen, jotka taluttavat pyöriään ylämäkeen. Huomaan mutkan ja siirryn keskemmälle tietä, jotta pystyisin kääntymään kaatumatta. Käännän ja kallistan, mutta en tarpeeksi. Kauhuissani näen vain ojan, vihreyttä ja puun runkoja. Tunnen kuinka pyörä menee ojaan ja töksähtää ojan toiseen laitaan. Lennän vasemmalle sivulle ja pyörähdän ilmassa ja maassa sivuttain 360 astetta ja päädyn kyljelleni ojaan. Olen shokissa ja suustani lentelee kirosanoja. Minua ei satu minnekään, mutta minua hävettää. Työnnän itseni käsillä ylös. En hetkeen näe mitään muuta kuin vihreää sammalta, harmaata soraa ja pyöräni punaista maalia. Käännän avainta virtalukossa ja sammutan pyörän samalla raajojani liikutellen. Kaikki tuntuu toimivan. Nostan pyörän pystyyn ja yritän itse, omin mitättömin voimin vetää pyörääni takaisin tielle. Turhautuneisuuden kyyneleet kihoavat silmiini, mutta yritän häivyttää ne. Minähän en itke.

Tuskin kuulen kuulokkeissa pauhaavaa musiikkia, saati muitakaan ääniä, kun nuo kaksi, jotka aikaisemmin ohitin saavuttavat minut. He tarjoavat apuaan. Helpottuneena nyökkään ja saan juuri ja juuri sanotuksi: "Apu olisi enemmän kuin tervetullutta." Mies auttaa minua vetämään pyörän tielle ja nainen kyselee vointiani. Sanon olevani ihan kunnossa ja samalla toivon, että pyöränikin on. Pyörä on tiellä ja kiitän avusta. Seuraava vaihe on saada pyörä käyntiin. Painan käynnistysnappulaa, mutta mitään ei tapahdu. Kauhu hiipii ajatuksiini: mitä minä oikein teen jos tämä ei lähde käyntiin. Yritän uudestaan ja vielä kolmannenkin kerran. Lopulta helpotuksekseni pyörä starttaa ja kiitän minua auttanutta pariskuntaa vielä kerran ennen kuin lähden liikkeelle. Hiekkatien loppupätkä sujuu helposti, vaikka koko ajan pelkään kaatuvani uudestaan. Selviydyn asfalttipintaiselle tielle, käännyn kohti Sauvoa ja pysähdyn tien laitaan. Reppuni on kaatuessani auennut (huomasin asian kääntyessäni, kun näin varjoni) ja laitan sen kiinni. Samalla vedän henkeä ja starttaan uudestaan. Pyörä käynnistyy ensimmäisellä, eikä muitakaan ongelmia ilmene ajaessani. Ajan kädet hieman täristen Harjattulaan ja perillä tarkistan pyöräni saamat vahingot, sekä oman kuntoni. Pyörä toimii ja minäkin olen kunnossa paria naarmua ja aristavaa peukaloani lukuun ottamatta.

Luku 3

Se toinen koti

Istun junassa tuhertaen jotain logoa mustakantiseen piirustusvihkooni miettien niitä näitä. Ajatukseni eivät ole lähelläkään kehoani vaan ne lentelevät siellä täällä, omia teitä. Mietin koulua, ystävyyttä, rakkautta, ihastumista, vihaa, somea ja kaikkea muuta mahdollista. Koulu minua mietityttää, koska pitäisi tehdä pari projektia ja ottaa valokuvia. Huoh, saankohan minä mitään ikinä tehtyä. Ja se essee, essee jonka takia luokkalaiseni eivät pidä äidinkielen opettajastamme. Miten olen voinut saada niin hyvän numeron esseestä, jonka aiheesta tiesin tuskin mitään ja, josta monet saivat hylätyn. (Sain kolmosen eli täydet! :o) Mitä ihmettä? Ajatukseni siirtyvät luokkalaisteni kautta ystäviin ja ystävyyteen. Olen saanut reilusti uusia ystäviä viimeisten viikkojen aikana. Luulen, että he ovat ystäviäni, mutta kuitenkaan en ole aivan varma. Heidän kanssaan minä kuitenkin hengaan all day long ja joskus öisinkin. Mutta onkohan tämä vain yksipuolinen tunne, entäs jos he salaisesti vihaavat minua? Toisaalta en kai minä ole antanut siihen mitään syytä, vai olenko. Hankalia kysymyksiä joihin en tiedä vastausta. Miksi olen niin epävarma? Mieleeni muistuu tekstiviestikeskustelu pojan kanssa, joka oli aikaisemmin samalla luokalla kanssani. Pojan kanssa, jonka en edes tiennyt muistavan minua. En ajatellut, että kukaan edelliseltä luokaltani – paria poikkeusta lukuun ottamatta – muistaisi minua. Minua, ala-asteen räkänokkaa, joka kulki aina löysissä vaatteissa ja näytti muutenkin hömsyiseltä. Silti tuo poika pyysi minua tulemaan mukaan jonkin näköiseen iskiläisten kokoontumiseen.

Tälläisen keskustelun kävimme:

”Hei, tota noin järjestän kokoontumisen iskiläisten kaa x-paikassa x-aikaan. Tavallaan pileet. Jos haluut tulla niin laita viestii. Eiku perkele kuulemma asut Turus :s Mut jos oot JNS niin ilmota.”

”Ai moi, joku muistaa minutkin. :D Juu, en varmaan ole tulossa, koska tosiaan asun yli 500 kilometrin päässä. Hankala tulla sinne, mutta pitäkää te hauskat billeet ja sillee.”

”No :/ Jos ootki täällä, oot tervetulut.”

”Mie muutenkin vaan pilasin tunnelman, you know that. Tuun sinne vasta syyslomalla.”

”(*Sensuroitu*) Haluisin kuttuu kaikki, oikeesti.”

”Kyl mä sua uskon mut on siellä semmosia, jotka pitää mua ihan kalkkiksena. En oo monienkaan kaa missää väleis. Miulle on jäänyt vähän epäystävällinen kuva joistakin meidän entisistä luokkalaisista.”

”:( Oon pahoillani sun puolesta.”

”Älä, oon pääsyt siitä jo yli. En murehdi menneitä vaan opin niistä. Mut toivottavasti joskus satun olee siellä päin kun järjestät jotain.”

”Juu :)”

Nyt kuitenkin olen matkalla Joensuuhun. En voi uskoa, että olen oikeasti menossa kotiin viiden viikon poissaolon jälkeen. Olo on mahtava, mutta minua myös jännittää, odotan innolla näkeväni isän, äidin ja siskot. Mutta entä, jos kaikki onkin ihan outoa tai kaikki on muuttunut tai... Vaikken sitä ole myöntänytkään, on minulla isää ja äitiä ja siskoja ikävä. He ovat perheeni, he ovat aina tukeneet minua ja tukevat edelleenkin. Heitä minä aina ikävöin.

Ihan uteliaisuudesta olin päättänyt sinne pileisiinkin mennä. Ehkäpä siellä on ihan kivaa. Ehkäpä nuo ihmiset joiden en ajatellut välittävän minusta pätkän vertaa, välittävätkin vaikka ihan pikkiriikkisellä osalla sydämestään.

Luku 4

Kouluarkea

Istun vihreällä toimistotuolilla huoneessa, jossa on monta tietokonetta. Tämä on yksi koulumme tietokoneluokista. edessäni valkoisella pöydällä on Samsungin tietokone, valkoinen Fujitsun näppäimistö ja hiiri. Tietokoneen näytöllä on auki Illustrator ja siinä valkoinen tyhjä ruutu, jonka ympärille olen heittänyt kaikki Illustraatorilla tekemäni jutut: vaaleanpunainen pelihahmo, pari käyntikorttia, suunnittelemani logo ja omenapuu, sekä neliöitä, viivoja, kolmio, tikku-ukko, risti ja raksi. Tuijotan näyttöä tuskastuneena: ”Miksi en ole tyytyväinen? Mikä tässä mättää?” Naputan vasemman käteni sormilla pöytää ja siirtelen hiirikädelläni kuvia valkoiseen neliöön. Minä asettelen ja pyörittelen ja kuitenkaan en ole tyytyväinen. Taustalla soi Chameleon Circuit ja huuleni liikkuvat sanojen tahtiin. Ah, tämä musiikki saa minut aina paremmalle tuulelle, ajattelen ja hymyilen hieman. Silti olen edelleen ihan yhtä epätoivoinen. Kaksi tuntia yritän sommitella kuvia valkoiseen suorakaiteeseen, kunnes lopulta olen niin väsynyt, etten jaksa enää. Tämä saa nyt kelvata, tulen jatkamaan myöhemmin. Tallennan, suljen koneen ja lähden Saukkolaan. Haukottelen makeasti hypellessäni portaita alas. Kävelen aulan läpi ja ulos viileään iltaan. Yllätyn illan pimeyttä, siinähän vierähti aikaa. Kävellessäni Saukkolaan ajatukseni surraavat väsymyksestä johtuen. Ajattelen ajan kulkua ja omaa menneisyyttäni, vaikken haluaisi. Suurin piirtein puolitoista kuukautta sitten tapasin luokkalaiseni ensimmäisen kerran ja nyt tunnen heistä monet paremmin kuin yhdenkään aikaisemmista ystävistäni. Johtuu varmaan siitä ettei minulla ennen ole ollut näin hyviä ja tärkeitä ystäviä. Tai oli, mutta vain yksi tai kaksi. Outoa, kotona Joensuussa kukaan ei ole koskaan sanonut minua kauniiksi tai fiksuksi tai kehunut vaatteitani tai hiustyyliäni, mutta täällä olen viikon aikana kuullut kahdesta suusta olevani kaunis. (Suusta, sinne menee ruokaa, minulla on nälkä.) Olikohan Joensuussa vika minussa vai katsovatko ihmiset täällä minua eritavalla? Jaa-a. Väsymys haittaa ajattelua ja mielessäni on lopulta vain ruoka.

Olen ajatuksissani kävellyt Saukkolaan asti ja kaikki syvälliset ajatukset katoavat päästäni, kun astun tumman ruskeasta ovesta sisään.

Luku 5

Olen kunnossa, tai ainakin luulen niin

Osa 1 Onko uni vain unta vai sisältääkö se totuutta?

Juoksen pimeässä havumetsässä, hiki valuu selässäni. Vilkaisen hätääntyneenä taakseni. Se on aivan kintereilläni; pitkä, kookas, vaalea hiuksinen poika, jonka suu on kääntynyt ilkikuriseen virneeseen. Kokeilen avainnarua kaulassani; huh tikku on tallella. Käännän katseeni takaisin eteeni ja silloin se tapahtuu, minä kompastun. Poika saavuttaa minua. Yritän nousta ylös, mutta olen satuttanut jalkani. Tunnen kuinka nilkkaani pitkin valuu ruumiinlämpöistä nestettä. Yritän ryömiä pakoon, mutta se saavuttaa minua. Pian Poika on aivan takanani. Varjo lankeaa päälleni. Pyörähdän ympäri kohdatakseni Pojan pistävän katseen. Se nauraa, inhottavaa, selkäytimiä riipivää naurua. Nielaisen kuuluvasti Pojan tullessa lähemmäs ja lähemmäs ja lähemmäs... Suljen silmäni, valmistaudun pahimpaan. Poika tarttuu kiinni käsiini ja pitää niitä paikallaan – helposti vain yhdellä kädellä. Yritän saada ne vapaaksi, turhaan. Sen käsi näplää avainnauhaani. Voi ei, ajattelen ja kuuma kyynel nousee silmäkulmaani yrittäessäni turhaan rimpuilla irti pojan otteesta. Luovutan, nyt vain odotan. Vihdoin kuulen sen, pienen kilahduksen, ja naurua. Poika sai sen, minä hävisin. Pojan ote käsistäni hellittää, mutten uskalla avata silmiäni, en vielä. Yhtäkkiä kuulen laukauksen ja jokin painava rysähtää päälleni. Ehkä en hävinnytkään, ajattelen toiveikkaana ja yritän liikahtaa. Se ei kuitenkaan onnistu, sillä jokin painava - ehkä Poika - makaa päälläni. Ennen kuin kerkeän avata silmäni, joku sitoo niiden päälle siteen ja näen pelkkää vihreää.

”Kuka sinä olet?” kysyn yrittäen kuulostaa vahvalta, mutta epäonnistun täysin.

Kuin vastaukseksi se joku iskee minua päähän jollakin tylpällä esineellä. Vajoan mustuuteen, tiedottomuuteen, humahduksen saattelemana…

Säpsähdän hereille. Minulla on kylmä ja tunnen lämpimän pisaran valuvan silmäkulmastani poskelle.

Makaan selälläni ja silmäni ovat kiinni. Olen tuntevinani vihlaisun nilkassani, mutta se on vain mieleni tepposia. Mieleni on vielä unessa, se ei tajua että olen jo hereillä.

Päähäni koskee ja ohimoita vihloo, taas. Kuulen hiljaista tuhinaa ja lakanoiden kahinaa. Avaan silmäni hitaasti ja jään tuijottamaan valkoista kattoa väsyneenä. Käännän päätäni ja näen huoneen toisella puolella nukkuvan kämppikseni. Kello ei voi olla vielä kahdeksaa, tuumin. Aurinko paistaa sälekaihtimien välistä suoraan silmääni ja ummistan ne uudelleen. Ehkä nukun vielä hetken, ajattelen hymyillen hieman.

Osa 2 Tämä hetki vain

Istun taas yksin huoneessani, omalla pehmeällä sängylläni. Huonekaverini on taas kadonnut yläkertaan tai ulos. En ole täysin perillä minne hän on jo ehtinyt hipsiä. En kuitenkaan istu tässä samoin kuin aikaisemmin tällä viikolla, koska olen päättänyt olla murehtimatta.

Korvissani soi kaunis orkesterimusiikki ja haltiakielinen kuorolaulu. Sylissäni minulla on tyyny, jonka päällä Taru Sormusten herrasta – kirja; käännän sivua. Vieressäni sängyllä on avonainen mikropopcorn -pussi, josta tippuu pari popcornia sänkyyni käteni hamutessa niitä. Käteni vie popcornit suuhuni ja suloisen suolainen maissin vivahteinen maku täyttää suuni. Nojaan vaaleankeltaiseen seinään ja luen tuota lähes tuhat sivuista kirjaa hymyillen. Juuri nyt, tässä hetkessä kaikki tuntuu olevan loistavasti. Minua ei paina mikään, vaikka hartiani ovatkin lysyssä. Tunnen oloni pitkästä aikaa vapautuneeksi ja rennoksi, en huolehdi mistään. En nyt, sillä olen päättänyt murehtia myöhemmin.

Tällä viikolla olen murehtinut paljon eriasioista ja viettänyt nämä yksinäiset tai vähemmän yksinäiset illat oman pääni sisällä miettien kaikkea: koulua, CrazyFactoryn tilausta, syyslomaa ja muita ihmisiä, sekä itseäni. Olen stressannut, murehtinut, vihannut tekemiäni asioita, surrut ja silti olen vain hymyillyt. Hymyni on kaunein koruni ja paras naamioni. En osaa, enkä halua jakaa tunteitani avoimesti. Ne ovat minun tunteitani, eivät muiden.

Mutta nyt en halua miettiä mitään. Haluan vain keskittyä tähän kirjaan, tähän hetkeen, näihin popcorneihin ja antaa kaiken muun elää omalla painollaan.

Osa 3 Kylmyys, se on kaikkialla

"Hrr..." hytisen peittoni alla odottaen herätyskelloni soimista. Olen taas kerran herännyt ennen herätystäni ja minua ärsyttää. Haluaisin vielä nukkua, mutten kykene. Makaan vain aloillani haluamatta liikkua. Ummistan silmäni ja yritän nukkua, mutta ajaudun vain ajatuksiini. Ajatuksiin, jotka pitävät minut hereillä. Käännyn vasemmalle kyljelleni.

"Miksi hitossa olen taas näin aikaisin hereillä? Tällä kertaa se ei johdu siitä saakelin palovaroittimesta", tuumin ja vedän jalkani kippuraan lähemmäs itseäni, jotta ne lämpenisivät. Minulla on kylmä. Sormissani ei veri kierrä kunnolla ja ne ovat jääkylmät. Laitan käteni tyynyni alle.

"Miksi täällä on näin kylmä?" valitan ajatuksissani: "Ai niin minun sydämenihän se vain ilman viilentää." Hymähdän itsekseni ja katson toisella puolella huonetta nukkuvaa Iinaa.

"Aww, onpas hän suloinen", hymyilen hieman ja samassa tuttu Pirates of the Caribbean -tunnari alkaa soida. Joudun liikuttamaan käteni pois lämpimästä sammuttaakseni herätyksen. Nousen vastentahtoisesti ja päiväni starttaa kylmin jaloin.

Osa 4 Unissa ripaus totuutta

Makaan kostealla sammalmättäällä metsässä. Ylläni on pitkä hame ja tumman sininen t-paita ja minulla on hieman kylmä. Nousen seisomaan ja katselen ympärilleni nähden vain kuusia ja mäntyjä, sekä paljon vihreitä ja ruskeita sävyjä.

”Mitä minä täällä teen? Tämä on varmaan unta”, mietin ihmeissäni ja nousen ylös. Vaikka maa allani on kostea, mutta päälläni olevat vaatteet eivät tunnu märiltä. Hieron käsivarsiani ja astelen eteenpäin etsien katseellani muita ihmisiä tai liikettä. Yhtäkkiä huomaan sinisen vilahduksen n. kymmenen metrin päässä. Hieraisen silmiäni ja katson uudestaan. En heti näe sinistä vilahdusta uudelleen, mutta kohta huomaan sinisen liikkuvan. Tajuan sinisen värin olevan jonkun hiukset, jotka heiluvat hänen juostessaan ja tuulen leijuttaessa niitä.
”Hei! Odota! Odota minua! Minne sinä juokset?” huudan lähtiessäni juoksemaan hänen peräänsä. Tyttö ei hidasta vaan juoksee vain kuulematta huutojani. Hame hankaloittaa juoksemista ja nappaan se helmasta kiinni, jotta pystyisin juoksemaan nopeammin. Tytön vauhti alkaa hidastua ja hän kohta hän pysähtyy. Tyttö horjahtaa ja ottaa tukea puusta. Hänen kauniit sinivioletit hiuksensa valahtavat hänen kasvoilleen. Tytöllä on päällään musta hame ja valkoinen t-paita. Saavutan häntä ja ollessani enää parin askeleen päässä tyttö kirjaimellisesti romahtaa istualleen nojaten puuhun. Näen hänen jalkojensa ja käsiensä arvet ja ruvet. Vasemman jalan nilkka on punaisenaan verestä ja verta valuu vuolaana pitkin nilkkaa värjäten vihreän sammaleenkin punaiseksi. Kulmani rypistyvät huolesta ja surun aalto tulvahtaa sisälläni. Kävelen tytön luokse ja kuulen hänen nyyhkyttävän. Sydämeeni särkee, ihan kuin joku löisi jääpuikon kerta toisensa jälkeen rintani läpi. Sydämeni itkee. Laskeudun kyykkyyn tytön tasolle ja kosketan hänen olkapäätään, tai yritän koskettaa. Käteni kuitenkin menee hänen lävitseen. Säikähtäneenä vedän käteni pois ja katson sitä hämmentyneenä. Tajuan, että pystyn näkemään käteni lävitse.
”Mikä minua vaivaa?” mietin säikähtäneenä. Tuon toisen käteni toisen viereen ja kääntelen niitä hämmentyneenä. Yritän uudelleen silittää tytön hiuksia, mutta se ei onnistu.

Haluan lohduttaa tyttöä, haluan halata häntä ja saada hänet jälleen hymyilemään. Haluan auttaa tuota tyttöä. Mutten pysty siihen.

Luku 6

Inspiraatio

Nostan läppärin syliini ja avaan sen. Istun pehmeällä sänglläni musiikkia kuunnellen, odotan koneen avautuvan. "Tänään on sunnuntai, pitäisi kirjoittaa blogiin", ajattelen ja lähetän snapchatin ystävälleni. Avaan internetin sekä bloggerin, mutta sitten pysähdyn. Tuijotan vain tyhjää valkoista sivua ilman ainuttakaan ideaa mitä kirjoittaa. Olen väsynyt ja kaikki energia on kadonnut, samoin kaikki ideat. Huokaisen ja selaan kuvia saadakseni inspiraatiota, tajuan etten ole ottanut juurikaan kuvia tällä viikolla. Mikä minua vaivaa? Haukotus karkaa suustani ja hieraisen silmiäni väsyneenä.
"Taidan jatkaa tätä myöhemmin", tuumin ja olen jo laittaa koneen pois, mutta muutan mieleni:
"En ole luovuttaja."