Tuo pieni Kullannuppu

Isälle. Kertomus kullasta. Tositarina. Värikyniä on käytetty.

Olipa kerran, ei kauhean kaukana täältä, pieni paikkakunta, joka Joutseno on nimeltään. On se siellä vieläkin. Neljäkymmentäkuusi vuotta sitten tuolla pienellä paikkakunnalla tapahtui jotain aivan tavallista. Tavalliseen, onnelliseen perheeseen syntyi pieni poika, tai harvoin ne isoja ovat syntyessään. Tämä pieni poika ei ollut yksinäinen, hänellä oli rakastava sisko ja veli, sekä vanhemmat. Kuten kerroin, ei tuo tapahtuma ollut mitenkään erikoinen. Sellaista sattuu, mutta tuolle perheelle se oli suuri ihme. Niin kuin olivat olleet myös tämän pojan veli ja sisko. Sitä odotetaan yhdeeksän kuukautta ja silti sitä kutsutaan ihmeeksi. Eikä ihmekään, elämä on ihmeellistä. Ei nyt aleta sen syvällisemmin miettimään kuinka ihmeellinen on elämä, jonka saa aikaan toinen elämä tai oikeastaan siihen tarvitaan kaksi.

Aivan takaisin tarinaan.

En tiedä paljoakaan tämän pojan lapsuusajoista. Hän eli niin kuin kuka tahansa tuohon aikaan elänyt lapsi tai nuori. Harrasti sitä sun tätä, leikki ystävien kanssa... Oih, nuo kesät idän villissä lännessä pyssyjen ja Kain kanssa. Hän varmasti juoksenteli, apinoi, musisoi, oppi uusia asioita ja nautti elämästä unohtamatta kärhämiä sisarusten välillä. Tietysti koulussakin piti käydä.
Olen kuullut, että poika piti kahvista nuorena. Sitä oli pakko saada illalla ennen nukkumaan menoa, sillä eihän ilman kahvia voinut nukkua. Joitakin outoja tapojakin hänellä kenties oli. Mutta ehkä jätämme ne vähemmälle huomiolle.

Lapsuusvuodet tulivat ja menivät, kasvot muuttuivat, piirteet vahvistuivat, hiukset kasvoivat. Poika sai ystäviä, jotkut ihmissuhteet kestivät ja jotkut eivät. Semmoista ihan tavallista kehittymistä ja kasvua. Pituuskin lisääntyi huimasti. Tuli aika lähteä peruskoulusta ja suunnata kohti aikuistumista. Vaan tämä nuori mies ei oikein tiennyt mitä tekisi tai minne menisi. Hän valitsi lukion. Hän toivoi tuolta saavansa vastauksia ja löytävänsä tulevaisuuden suunnitelmia. Monenmoista tuli varmastikin opittua ja ystäviä hankittua. Muistoissa varmasti ovat säilyneet Vesa, Antti, Aki ja kumppanit. Sitten tuli se aika, kun piti siivet levittää ja niitä kokeilla, kuin linnunpoikanen. Tosin linnunpoikaset tekevät sen yleensä aika paljon aikaisemmin kuin tämä nuori herra.
Ihan tarkkaa päivää tai vuottakaan en tiedä, mutta hän muutti kaupunkiin, joka joen suussa sijaitsi. Tuolla hän ahkerasti opiskeli, eleli ja huvittelikin. Tuolta joen mutkasta hän löysi jotain arvokkaampaa kuin kulta. Nimittäin nuoren kauniin maalaistyttösen. Hiuksensa olivat kuin kultainen heinäpelto, silmänsä siniset kuin kesätaivas myrskyn jälkeen. Tuosta myrskystä oli vivahdus hänen ylitse pursuavassa luonteessaan ja hänen hymynsä, oih, se karkoitti synkimmätkin ajatukset. Niin onnekkaaksi tämä nuori mies tunsi itsensä, kun ensimmäistä kertaa vei ulos tuo kukkasen. Hermostuksen määräkin varmasti oli suuri. (Toisaalta en ihan tarkkaan tiedä peittosiko pojan ujous tämän ja tekikö tyttö aloitteen.) Mutta kyllä heidän juttunsa kehittyi, parempaan suuntaan vuosi vuodelta.

Kahdesta tuli jotain, jotain kaunista. Heistä tuli yksi. Ei mennä yksityiskohtiin, mutta vuonna 1997 sai alkunsa uusi elämä, joka syntyi kesän lapseksi kesäkuussa -98. Te tämän kokeneet voitte vain kuvittella onnen tuon pojan -tai miehen- silmissä, kun tämä astelee sairaalahuoneeseen ja näkee maanpäällisen ihmeen rakastamansa naisen sylissä. Vaikkakin luulen, ettei näky ollut niin satumainen kuin voi kuvitella: naama punaisena parkuva nyytti, jolla ei ole edes hampaita. Mutta tuolle miehelle se oli ihme. Hän ei vieläkään oikein uskonut mitä oli saanut aikaan rakkaudella ja... öhöm aktilla...

Lapsen syntymän jälkeen he päättivät ottaa seuraavan askeleen ja toista pientä ihmettä odottaessaan he astelivat alttarille verkkareissa ja poolopaidassa ja sanoivat nuo loppuiän lupaukset. Ihmeet eivät jääneet kahteen, vaan he saivat vielä kaksi kaunista ihmettä. (2+2 on neljä, jos joku ei osaa laskea) Mutta nuo neljä lapsosta eivät riittäneet ja neljän karvattoman lapsen lisäksi he huolehtivat karvallisista lapsista. Ja niitä karvoja olikin sitten joka paikassa... Sukkia katoili, löytyivät jostain syötyinä ja perunalastut katoilivat pöydiltä. Karvattomia mukuloita ei syytetty.

Onnelliset olivat ajat, mutta eivät suinkaan aina. Kyllä tämän miehen elämään mahtui myös suurta surua. Hänen siskonsa ja isänsä nukkuivat pois, rahaa ei aina tuntunut löytyvän tarpeeksi ja uhma- ja murrosikäiset mukulat eivät asioita paljon parantaneet. Tappeluita oli ja pinna kiristyi, henkinen vakaus on järkkynyt... Hulluutta on havaittavissa, jos astuu Kokkojen taloon. Jos sattuu ilmestymään paikalle kriittiseen aikaan, on se vähän kuin astuisi kotkan pesään.
Perhe on kuitenkin pysynyt yhdessä kaikki nämä vuodet ja uskallan veikata, että tämä mies ei vaihtaisi hetkeäkään pois.

Enkä vaihtaisi minäkään. Melkein seitsämäntoista vuotta olen katsellut tämän perheen elämää ja ollut osa sitä. Ja elämä on ollut mahtavaa. Kyllä minä olen tuo kesän lapsi, joka on aiheuttanut monet noista mainitsemistani tappeluista. Kyllä, minulla saattoi olla osallisuutta perheen hulluksi ajamiseen...

Hyvää syntymäpäivää rakas isä! Pidä itsesi miehenä. Minäkin lupaan yrittää. Nähdään taas pian! <3