Surumielinen. Yllättävän todellinen. LOTR vaikutteinen. One Shot.
Kumarrun sylkäisemään hammastahnavaahdot suustani ja nostaessani katseeni takaisin peiliin huomaan poskellani pienen kyyneleen. Mielialani on hetkessä muuttunut haikeaksi ja ajatuksissani pyörii kuvia hymyilevistä ihmisistä, jotka ovat saaneet aikaan jotain suurta ja hienoa. Tuo yksinäinen kyynel valuu poskeani pitkin, ohi suupielen, pysähtyen hetkeksi leukaani ja tippuen sitten mustalle paidalleni. Hetkeksi pysähdyn vain katsomaan kyyneleen liikkumista ja ajatukseni menevät ihan solmuun. Huuhtelen harjani, purskuttelen ja laitan harjan hygieniapussiini. Lopetan hyräilemisen. "Mikä minulle nyt tuli?" kysyn itseltäni. Yhtäkkiä tuo yksinäinen kyynel saa seuraajia ja hetkessä poskeni ovat märät. En estele kyyneleiden virtaamista, sillä kaikki kyyneleet eivät ole pahasta. Eikä kukaan ole näkemässä. Sidon hiukseni sotkuiselle nutturalle voidakseni pestä kasvoni ja pesen kyyneleet pois. Kuivaan kasvoni pyyhkeeseen ja kyyneleistä ei näy enää jälkeäkään. Levittäessäni rasvaa kasvoilleni, en näe häivähdystäkään hymystä. Yritän nostaa sen takaisin kasvoilleni, mutta se ei tunnu oikealta, sillä silmäni ovat surumieliset.
”Samperin mielialojen vaihtelut. Jättäkää minut rauhaan, en ymmärrä”, ajattelen sammuttaessani valot vessasta ja kaivautuessani vällyjen väliin. Suljen silmäni ja samassa muistan unohtaneeni laittaa herätyksen. Joudun nousemaan sängystä ja etsimään puhelimeni. En halua laittaa valoja, joten hapuilen melkein pimeässä – sälekaihtimien raosta tulee katuvalojen oranssi loiste – kirjoituspöytäni luokse, mutten löydäkään puhelintani sieltä. Muistan jättäneeni sen vaatekaapin edessä olevalle sängylle. Hapuillessani puhelinta lyön jalkani tuoliin ja varvasta kirpaisee. Mieleeni tulee kohtaus, jossa Viggo murtaa varpaansa ja naurahdan itsekseni. Löydän puhelimeni ja käytän sen valoa palatessani sängylleni. En halua enempää kolhuja. Kaivaudun vällyjen väliin ja laitan herätyksen aamuksi, en halua myöhästyä tunnilta. Suljen uudelleen silmäni ja yritän nukkua. En kuitenkaan saa unta, sillä mielessäni pyörii yksittäisiä kuvia ja pätkiä Taru Sormusten Herran -liitteistä, sekä kohtauksia kirjasta, joka makaa yöpöydälläni. Alan ajatella asioita, joita ei pitäisi tähän aikaan illasta. Yritän työntää ajatukset pois onnistumatta. Avaan silmäni ja katson seinää ajatuksieni ja tunteideni vallassa, tietämättä oikeastaan mitä tunnen. Tuijotan keltaista seinää hiljaa paikoillani yrittäen vain rauhoittua ja nukkua.
Tuossa samassa asennossa tuijottaen samaa seinää, olen vielä parin tunnin päästäkin, kun käännän kylkeä katsoakseni kelloa. Ajatellessa aika on kulunut, mutta uni ei ole saapunut. Suljen silmäni ja yritän ajatella tähtiä ja laskea niitä -se auttaa joskus. Tähdistä ajatukseni kuitenkin harhailevat ja huokaisten annan ajatusteni taas viedä minua. Tunnen kyyneleen valuvan poskeani pitkin ja pyyhkäisen sen pois hieman ärtyneenä. "Kokoa itsesi idiootti!" ajattelen. Aikaa on kulunut paljon ja lopulta nukahdan vain muutamaa tuntia ennen herätystä.
Aamulla joudun pakottamaan itseni ylös sängystä, sen sijaan että torkuttaisin. Väsyneenä katson peiliin nähden väsymystä silmieni alla ja silmieni iloinen loiste on sammunut. Pesen väsymyksen pois kylmällä vedellä mahan kurniessa. Katson uudelleen peiliin ajatellen: ”Voisin meikata, mutta miksi vaivautua kun näytän kuitenkin yhtä kamalalta.” Mahani käskee minua liikkumaan ja vaihdan nopeasti eiliset vaatteet, harjaan hiukset, vedän takin päälleni ja suuntaan uuteen päivään aamupalan kautta. Päivä alkaa samalla tavalla kuin kaikki päivät aikaisemmin tällä viikolla, ainoastaan opiskeltava aine muuttuu. Vaikka aamulla haluaisin jäädä sängyn pohjalle, keksiä jonkun tekosyyn jäädä pois, minä nousen, taistelen tahtoani vastaan ja läpi päivän yrittäen oppia. Yritän niin kovasti, miksen vain voi oppia. Miksei luovuutta voi oppia?
Vielä puolen vuoden päästäkin löydän itseni koulun penkiltä, edelleen yhtä innokkaana oppimaan samoja asioita. Asioita, jotka olisi pitänyt oppia jo. Sama jatkuu kaksi vuotta kunnes valmistun. Kun koulu loppuu, en tunne itseäni valmiiksi. Olen vielä keskeneräinen, mutta en tiedä kuinka voisin olla täysin valmis. Lähden maailmaan epävarmana ja ilman vankkaa päämäärää, ystäviä vailla. Vaellan maailman katuja yrittäen löytää töitä, joita en ikinä saa. Kuitenkin yritän ajatella positiivisesti, aina vain. Vaikka olen ihan loppuun kulunut ja kulutettu, en lannistu. Pidän kiinni niistä pienistä onnenhipuista, joita minulla on.
Huomaamattani silmieni loiste palaa ja pitkästä aikaa hymyilen. Syystä en ole varma, mutta johtuu varmaan jostain mitä olen tehnyt. Tai ehkä en enää vain jaksa huolehtia. Ehkä hymyileminen on se minun juttuni. Yksi hymy voi saada hymyn muidenkin kasvoille. Onkohan se mahdollista, että minun tarkoitukseni on hymyillä ja piristää muiden päivää, vaikka omani olisi kamala.
Vuosia kuluu ja huomaan etten ole saanut mitään aikaan. Tai niin luulen. Aina halusin olla jotain suurta, olla tunnettu ja jollain tavalla tärkeä. Mutta tässä minä istun yksin: ystäväni ja sisarukseni ovat ympäri maailmaa nauttimassa saavutuksiensa hedelmistä, vanhempani ovat jo matkustaneet kaukaisille maille ja rinnallani ei ole kumppania, ei ole ollut koskaan näiden vuosien aikana. Silloin joskus silmiini osui se yksi, joka sai sydämeni hyppimään ilosta ja huulilleni hymyn. Sitä yhtä katsoin rakastaen, mutta hän ei minua nähnyt, ei huomioinut. Hän ei koskaan saanut tietää, sillä alistuin yksinäiseen kohtalooni.
Istuskelen parvekkeellani kirkkaan tähtitaivaan alla kuunnellen vanhoja kappaleita, jotka saavat mieleeni lapsuuden hyvät ajat, kun en vielä tiennyt mitään mistään. Hymyillen katson tähtitaivasta ja haaveilen, samoin kuin silloin nuorena. Nyt olen jo vanha, silmieni alla on ryppyjä ja hymyileminen on tuonut niitä myös suupieliini. Silmieni sinisyys on vähitellen kadonnut kokonaan ja nyt ne ovat harmaat kuin Gandalfin lakki, tosin hieman ne kimaltavat tähtien loisteessa. Ryppyisessä kädessäni minulla on Tolkienin kirjoittama Taru Sormusten Herrasta, jota olen kantanut mukanani kaikki nämä vuodet. Sen syvyyksiin olen uppoutunut joka vuosi hetkinä joina kaikki tuntuu toivottomalta. Se on pitänyt minut hengissä, pitänyt minut kiinni elämässä.
"Että maailmassa on hyvääkin, mr. Frodo... ja se on taistelemisen arvoista", kuiskaan yöhön ja kuuntelen kuulokkeissani pyörivää hidasta kappaletta. Suljen silmäni ja vedän vaivanloisesti henkeä. Käsieni voimat hiipuvat ja käsissäni ollut kirja tippuu parvekkeen lattialle tömähtäen pehmeästi. Kuulen Livin pehmeän äänen korvissani ja näen parannuksen tarhan ja Eowynin, sekä Faramirin.
Tunnen voiman katoavan ruumiistani, minä kevenen. Leijun yläpuolella kaupungin, jossa asuin mutta jota en ikinä tuntenut kodikseni. Nousen ylemmäs ja ylemmäs ja pian näen koko maailman. Kaikki pienet valot, meret ja mantereet. Kun minusta tuntuu etten voi nousta enää korkeammalle, tuo minua nostanut voima päästää irti ja minä putoan. En kykene huutamaan, enkä haluakaan. Minä vain katson lähestyvää maan pintaa. Juuri ennen kuin osun maahan vauhtini hidastuu paljon ja laskeudun pehmeästi jaloilleni. Kun jalkani koskettavat maata luulen kaatuvani, sillä jalkani eivät ole olleet entisensä moneen vuoteen, mutta kuin ihmeen kaupalla pysyn pystyssä. Henkeä vetäen katson ympärilleni ja huomaan olevani satamassa. Seison laiturin kärjessä ja käännän katseeni veteen. Vesi on tummansinistä ja kaunista. Nostan katseeni ja huomaan minua lähestyvän aallon. Tuijotan aallon syvyksiin ja se saa minut kauhun valtaan. Kohta tuo aalto ehtii tänne asti ja pyyhkäisee minut pois, samoin kuin koko tämän maailman. Haluan kääntyä ja mennä varoittamaan muita, juosta pakoon. Yritän saada jalkojani liikkumaan, mutta ne eivät tottele komentojani. Minä vain seison siinä aaltoa katsoen, poskeani pitkin valuu lämmin kyynel ja toinenkin. Jostain kaukaa kuuluu Billyn enkelimäinen ääni, joka laulaa erästä suosikkikappalettani. Enää en pelkää. Juuri ennen kuin aalto iskeytyy minuun, suljen silmäni. Tunnen kuinka meri on ympärilläni, mutta vesi ei ole kylmää ja epämukavaa, vaan lämmintä ja pehmeää. En saa henkeä, mutta se ei haittaa minua. Minä vajoan ja tunnen osuvani pehmeään hiekkaan, käteni alla tuntuu jokin, jonka luulen olevan levää tai muuta kasvistoa. Minulla on jostain syystä hyvä olo ja haluan avata silmäni nähdäkseni kauniin merenpohjan. Hitaasti avaan silmäni ja näenkin pelkkää pimeyttä. Huomaan voivani hengittää ihan normaalisti ja tunnustelen kädellä alustaa, jolla makaan. Se on pehmeä, mutta hiekasta ei ole jälkeäkään. Käteni alla oleva juttu ei tunnukaan enää kasvilta. Nousen istumaan ja tajuan makaavani sängyssä. Silmäni tottuvat pimeään ja huomaan olevani tutussa paikassa. Olen Saukkolassa, omassa huoneessani, omassa sängyssäni tuttujen julisteiden ympäröimänä. Hämmästyneenä katselen ympärilleni ja tajuan, että käteni alla ollut juttu on kuulokkeideni johto.
"Oliko se vain uni?" mietin noustessani ja etsin puhelimeni, joka on sänkyni vieressä. Säikähdän herätysääntäni, joka alkaa soida samalla sekunnilla, kun nostan puhelimen käteeni.
"Paras kiirehtiä aamupalalle ja kouluun", mutisen itsekseni ja olen tyystin unohtanut koko unen.
"Home is behind the world ahead
And there are many paths to tread
Through shadow to the edge of night
Until the stars are all alight.
Mist and shadow
Cloud and shade
All shall fade
All shall fade"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti