Pieni harmaa kolli istuu kylmässä märässä maassa silmät kiinni, hiljaa kuunnellen. Tuuli puhaltaa voimakkaasti häntä päin tuoden mukanaan jääkiteiden kaunista helisevää ääntä. Kissa höristää korviaan ja avaa kirkkaan siniset silmänsä. Hän nousee tassuilleen ja huomaa seisovansa nilkkoja myöten kylmässä märässä hötössä. Ympäriltä kuuluu oksien rapinaa ja kolli päättelee olevansa aukealla paikalla metsän ympäröimänä.
"Kuinka minä tänne päädyin? Vastahan olin järjestelemässä yrttejä Lehtilammen pesässä", harmaa parantajaoppilas miettii kylmän hötön imeytyessä epämiellyttävästi tassuihin. Uteliaasti hän kumartuu koskettamaan höttöä nenänpäällään. Se on kylmää mutta sulaa kosketuksesta. Lunta, joka on peittänyt koko järven ympäristön. Pieni kissa aivastaa ja nousee haistelemaan ilmaa. Hän tuntee nenässään metsän tutun tuoksun ja varovasti maata tunnustellen lähtee astelemaan kohti metsän reunaa. Hän huomaa että eteenpäin liikkuminen on hieman vaivanloista lumen korkeuden vuoksi."Olisinpa isompi", pieni kolli toivoo tarpoessaan eteenpäin ja pörhistää turkkiaan ettei palelisi.
Ollessaan melkein metsän reunassa voimakas tuulahdus iskee harmaaseen kolliin takaapäin ja hän pysähtyy vetämään henkeä. Hän kuuntelee tuulen tuomia ääniä: jo aikaisemmin kuulemaansa helinää ja veden solinaa, mutta huomaa myös jotain muuta. Harmaanvalkoiset korvat ponnahtavat pystyyn ja kissa pyörähtää sulavasti ympäri kohti ääntä. Kolli on varma kuulemastaan: "Se oli varmasti veljeni." Hän raottaa suutaan ja vetää ilmassa leijuvia heikkoja tuoksuja kitalakeensa. Totta tosiaan metsän tuoksun lisäksi hän tuntee kahden sisaruksensa tuoksun. Samassa hän muistaa kuinka päätyi tänne aukealle. Parantajaoppilas oli tuntenut veljensä voimakkaan hädän aallon ja seurannut häntä pois leiristä metsään, tänne Varjoklaanin rajan tuntumaan. Tuulen kännyttyä hän oli menettänyt vainun ja jäänyt odottmaan, että tuuli laantuu.
"Leijonanroihu! Paatsamanvarjo!" nuori kissa naukuu ja höristää korviaan kuullakseen sisarustensa vastauksen. Mitään ei kuitenkaan kuulu. Hän lähtee seuraamaan heidän tuoksuaan haparoiden ja huomaa, että Leinaroihun tuoksu tuntuu paljon voimakkaampana kuin Paatsamavarjon.
"He eivät siis ole yhdessä", nuori kolli päättelee.
Leijonanroihun tuoksu voimistuu askel askeleelta ja kolli haluaisi pistää juoksuksi. Maan muhkuraisuuden vuoksi se olisi kuitenkin liian vaarallista ja nuori kolli tietää sen. Pää pystyssä hän seuraa veljensä tuoksua. Samassa Leijonanroihu äkkää veljensä.
"Närhensulka!" kullanvärinen raidallinen kolli naukaisee joenpenkereeltä. Maa tärähtelee Närhensulan tassujen alla, kun hänen veljensä loikkii kohti. Harmaa parantajaoppilas pysähtyy jääden odottomaan luokseen loikkivaa leveätassuista soturia. Leijonanroihu pysähtyy Närhensulan eteen ja he koskettavat neniä. Närhensulka heilauttaa häntäänsä iloisena kultaturkkisen veljensä kohtaamisesta. Leijonanroihu tutkii huolestuneena harmaaraidallista kollia.. Sinisilmäinen kolli tuhahtaa hieman ärtyneenä.
"Olen ihan kunnossa", hän naukaisee ja ajattelee ärtyneenä: "Aina minusta ollaan huolissaan, enkö ole jo monta kertaa todistanut selviäväni. Vaikka en näe, en ole avuton."
"Anteeksi, tietysti olet", Leijonanroihu naukaisee ja kääntää katseensa tassuihinsa. Närhensulka tuntee ylpeyttä lahjastaan aistia toisten tunteet, mutta häntä ärsyttää että muut eivät huomaa sitä ja pitävät häntä edelleen pentuna. Harmaa parjantajaoppilas kuitenkin laittaa ärtymyksensä syrjään siirtäen huomionsa muihin asioihin.
"Missä Paatsamanvarjo on?" hän kysyy vetäen samalla suun täyteen ilmaa yrittäen tunnistaa siskonsa tuoksua.
"Tuoksu on laimea, mutta tuore. Hän on mennyt tästä hetki sitten", harmaa kolli toteaa ja astelee eteenpäin Leijonanroihun ohi kohti solisevaa virtaa. Närhensulan turkki hipaiseen kullanvärisen soturin turkkia ja hän aistii veljestään huokuvan surumielisyyden.
"Paatsamavarjo on Varjoklaanin reviirillä", Leijonanroihu naukaisee hiljaa. Yllättyneenä harmaaraidallinen kissa kääntyy Leijonaroihuun päin ja naukaisee: "Mitä hän siellä tekee?!"
Hän tuntee veljensä surun ja samassa tajuaa: Hallatuli.
"Tiedän Paatsamavarjon tapailleen häntä, mutta kuinka hän saattaa jättää klaaninsa", Närhensulka ajattelee hämmentyneenä ja kääntää surumielisten silmiensä katseen veljeensä kuitenkaan tätä näkemättä.
"Seurasin Paatsamavarjoa tänne ja näin vilaukselta, kun hän ja Hallatuli hävisivät metsään Varjoklaanin reviirille. Hallatulen turkkia ei ole kauhean vaikea seurata tummassa metsässä ja seurasin heitä joen tätä puolta. Yläjuoksulla he menivät sillan yli takaisin Myrskyklaanin reviirille ja hävisivät sitten näkyvistä. He jättävät klaaninsa eivätkä ole tulossa takaisin", Leijonanroihu selittää ja hänen lopetettuaan Närhensulka painaa kylkensä lohduttavasti veljensä kylkeen.
"En voi uskoa, että Paatsamanvarjo oikeasti jätti kaiken taakseen vain rakkauden tähden", hän naukuu hiljaa ja jatkaa ajatuksissaan: "Vielä eilen aistin hänessä epävarmuutta ja hän on yksi Myrskyklaanin uskollisinpia sotureita."
"Hän oli yksi myrskyklaanin uskollisimpia sotureita, en voi uskoa tätä", kultaturkkinen kolli naukuu: "Mutta en ehdi miettiä sitä nyt, meidän on palattava takaisin leriin. Sinä olet ihan jäässä ja Tulitähdelle ja Vatukkakynnelle on kerrottava. Olen varma, että myös emomme Lehtilampi haluaisi tietää."
Närhensulka on tuhahtamassa jotain veljensä hössötyksestä, mutta hillitsee kielensä. Hänellä on muuta mietittävää ja Leijonanroihu on osittain oikeassa. Muille pitää kertoa.
"Mikä sai siskoni muuttamaan mielensä?" Närhensulka kysyy hiljaa itseltään lähtiessään seuraamaan veljeään takaisin kohti Myrkyklaanin leiriä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti