"Tämä lähteminen on hänellekin vaikeaa", Paatsamanvarjo ajattelee. Solakka musta kissa laskeutuu sulavasti kumppaninsa viereen ja laskee häntänsä kollin lavalle. Meripihkan väriset silmät kääntyvät katsomaan mustaa naarasta.
"Oletko varma tästä Paatsamanvarjo? Haluathan sinä tätä varmasti?" kolli kysyy katsoen kumppaniaan. Paatsamanvarjo näkee oman epävarmuutensa heijastuvan kumppaninsa tulen lailla hehkuvista silmistä.
"Olen", naaras sanoo ja hämmästyy itsekin äänensä varmuutta. Hallatuli katsoo vielä viimeisen kerran entistä kotiaan nousten sitten ja kääntäen selkänsä järvelle.
"Jatketaanko matkaa?" hän kysyy vilkaisten Paatsamanvarjoa lapansa yli. Paatsamanvarjo luo vielä viimeisen silmäyksen metsään ja loikkii sitten kumppaninsa rinnalle. Rintarinnan musta ja valkoinen kissa kiihdyttävät ja juoksevat lopulta kuin tuuli, joka suhisee puissa heidän ympärillään ikään kuin kuiskaillen hyvästejä. Erkot juoksevat niin pitkään kuin jaksavat ja auringonlaskun aikaa he pysähtyvät metsästämään. Jakaessaan laihan jäniksen kissat katselevat hopeahännän tuiketta ja hiljaisuudessa miettivät entistä kotiin. Syötyään Hallatuli ja Paatsamavarjo tutkivat ympäristöä. He löytävät kauan sitten hylätyn ketunkolon, jonne käpertyvät nukkumaan. Ennen nukahtamistaan Paatsamanvarjo kuiskaa: "Älkää unohtako minua sisareni."
Hän sulkee vihreät silmänsä ja vajoaa uneen, jossa Tähtiklaani ei kuljekaan.
Kimalaispentu hyppii lumessa pentutarhan ulkopuolella ja on törmätä leiriin rynnistävään Leijonaroihuun. Yllättynyt pentu pyllähtää istualleen ja katsoo sinisillä silmillään kookkaan kullanvärisen kollin viilettämistä kohti päällikön tasannetta. Hän huomaa myös harmaasn sokean kollin seuraavan veljeään ylös tasanteelle ja ihailee tämän taitavuutta. Vaaleanharmaa nuori kolli ei usko itse vielä edes pystyvän kiipeämään tasanteelle ja Närhensulka tekee sen sokeana.
"Jonakin päivänä minä olen yhtä ketterä ja taitava liikkuja kuin Närhensulka", Kimalaispentu ajattelee ja seuraa kuinka tasanteelle kivunneet veljekset katoavat päällikön pesään.
"Mitäköhän tärkeää asiaa Leijonaroihulla ja Närhensulalla on Tulitähdelle?" Kimalaispentu miettii, mutta herää ajatuksistaan, kun hänen siskonsa Kukkapentu pöllyttää lunta veljensä naamalle.
"Hei!" kollipentu naukaisee yllättyneenä ja ponkaisee jaloilleen.
"Hyvä soturi on aina valppaana", valkoinen naaras viisastelee ja pyyhkäisee tassullaan lisää lunta veljensä päälle. Terälehdiltä näyttävät laikut valkoisen naaraan selässä peittyvät nopeasti, kun vaalea kolli sujahtaa siskonsa sivulle ja peittää tämän kunnon lumisateella. Kukkapentu naukaisee ja hyppää veljensä kimppuun kynnet piilossa. Hetken aikaa pentuetoverit ehtivät painia kunnes väsähtävät ja jäävät lumeen vierekkäin makaamaan. Molemmat ajattelevat voittaneensa ja kehräävät hiljaa.
Samassa pentutarhasta astelee vaaleanharmaa raidallinen kuningatar vierellään makeasti haukotteleva tummanruskea pentu.
"Tehän olette ihan jäässä, näin kylmässä vielä vilustutte. Takaisin pentutarhaan siitä", kuningatar huudahtaa nähdessään pentunsa, jotka ovat nousseet jaloileen ja tärisevät hiukan kylmästä.
"Me vain leikimme", Kimalaispentu mutisee, mutta kipittää kiltisti pentutarhaan Kukkapentu kannoillaan. Milli katsoo pentujensa menoa ja huokaisee huolestuneena: "Toivottavasti he eivät vilustu. Sitä emme nyt kaipaa."
Hän seuraa kahden pentunsa kannoilla ja katoaa pentutarhan lämpöön tummanruskean Tappurapennun jäädessä ihmettelemään lumen määrää. Myrskyklaanin leirin läpi kulkeva kylmä tuulenpuuska saa nuoren naaraan värisemään.
"Tulehan sinäkin", Milli kutsuu pentutarhan suuaukolta ja Tappurapentu kääntää taivaansinisten silmiensä katseen hangista emoonsa, jonka toinen korva on revennyt. Vastustelematta naaras kipittää takaisin pentutarhaan. Hän kapuaa pedille pehmeisiin sammaliin ja käpertyy sisarustensa kylkeen. Hetkessä kolme karvamyttyä akavat tuhista tyytyväisinä hännät neniensä päällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti