Nuori tyttö seisoo lumisateessa päässään punainen pipo ja päällään valkoinen untuvatakki. Hänen tummia hiuksiaan koristavat katovalojen valoissa pienet lumihiutaleet. Tyttö keinuu kärsimättömänä ensin varpailleen ja sitten kannoilleen vilkuillen sivuilleen. Autoja vilistää ohitse. Niillä on kiire pikkujouluihin, kotiin tai ehkäpä töihin. Kiire niillä kuitenkin on. Yksikään ei hidasta tytön kohdalla. Tyttö vain odottaa vilkaisten välillä puhelintaan. Lumisade yltyy ja hiutaleet ovat bruneten sormen pään kokoisia. Hän alkaa epäillä tuleeko odotukselle koskaan loppua, onko hänet unohdettu, jätetty. Heiluminen loppuu ja kuuluu pettynyt huokaus. Tyttö lähtee kävelemään pois päin tienlaidasta. Vielä kerran hän vilkaisee taakseen ennen kuin lähtee juoksuun kuumien kyynelten virratessa pitkin poskia. Hän ei edes tiedä minne on juoksemassa, hän ei halua mennä kotiin tyhjään kämppään.
"Miksi jäin taas yksin?" tyttö kuiskaa kirpeään pakkasilmaan pysähtyessään läheisen metsän reunaan. Hän katsoo pimeään metsään ja seuraa hengityksensä huurustumista. Valkoinen hanki loistaa kirkaana tummien puiden luodessa siihen varjojaan.
"Aina ei voi saada mitä haluaa"
Äidin sanat kaikuvat tytön päässä hänen seistessään katselemassa talvista metsää.
Jalat lähtevät viemään tyttöä kohti kotia, käsien pyyhkiessä kyyneleitä pois. Hän tuntee puhelimen tärisevän taskussaan ja kaivaa sen kylmästä tärisevin käsin esiin. "K.A.M.", lukee tärisevän puhelimen näytössä ja tyttö vastaa puheluun yrittäen kuulostaa iloiselta.
"Missä olet?" tuttu huoleton ääni kysyy.
"Menossa kotiin", tyttö vastaa selittämättä sen enempää. Hän yrittää estää ääntään värisemästä ja luulee onnistuvansa.
"Haluatko tulla käymään kahvilla? Olen kaupungissa pitkästä aikaa", ääni sanoo ja tarkempi kuuntelija huomaisi äänessä kuulvan huolestuneisuuden. Valkotakkinen tyttö ei kuitenkaan kiinnitä tähän huomiota.
"Jos tarjoat röökin", tyttö vastaa ja on hyvillään siitä ettei tarvitse mennä kotiin. Tyhjä viileä kämppä ei houkuta juuri nyt.
"No nähdään kohta sitten alaoven edessä" K.M. vastaa ja hänen äänessän voi kuulla huulille nousseen hymyn.
"Nähdään", tyttö sanoo ja lopettaa puhelun lähtien kävelemän kohti ystävänsä kämppää.
Hiljaisuudessa kaksi tummaa hahmoa seisoo tuhkakupin vieressä ja aina välillä kasvo valaistuvat toisen vetäessä tupakan savija sisuksiinsa. Tummahiuksinen tyttö katselee ulkomailta palannutta ystäväänsä mietteliäänä. Poika katsoo tyttöä ja tämän vihreitä silmiä hymyillen pienesti.
"Sinä olet kasvanut", tyttö sanoo lopulta rikkoen hiljaisuuden kuin heikon jään.
"Niin meillä ihmisillä on tapana", poika vastaa virnistäen ja tumppaa tupakkansa: "Sinä et ole, tonttu."
Tytön kasvoille nousee hymy pojan käyttäessä vanhaa lempinimeä, jonka hän oli jo melkein unohtanut. Siitä on kauan kuin häntä oli kutsuttu tuolla nimellä. Ainakin seitsemän vuotta tytön laskujen mukaan.
"Mennäänkö sisälle? Täällä on vilpoista", K.M sanoo ja lähtee kohti ovea. Tyttö puhaltaa viimeiset sauhut ja tumppaa sitten tupakkansa lähtien pojan perässä. Hän kirii pojan kiinni ja he astuvat rappukäytävään samalla oven avauksella. Vahingossa tytön käsi hipaisee pojan kättä ja molemmat sävähtvät.
"Anni, kätesi ovat kuin jääkalikat", kiharahiuksinen poika sanoo ja ottaa tytön käsistä kiinni. Anni hämmentyy pojan reaktiota ja jää sanattomaksi. Heidän katseensa kohtaavat ja vasta nyt tyttö tunnistaa pojan silmissä näkyvän tunteen. Vihreät silmät katsovat ruskeita silmiä yllättyneinä ja pojan, kädet pitävät tytön käsiä vieden niistä kylmyyden. Poika ei sano mitään, mutta tyttö tietää mitä hän haluaisi sanoa. Tyttö vetää syvään henkeä ja ymmärtää vuosien onton tunteen. Poika avaa suunsa sanoakseen jotain. mutta tyttö hiljentää hänet sanoen hiljaisella äänellä:
"Tiedän, minäkin."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti